Eilen oli kp1. Hoito alkaa helmikuussa jos kuukautiset nyt alkaisivat ajoissa. Tai ainakin sopivasti. Jännittää ja hiukan alkanut pelottaakin. Mitenköhän nyt käy. Se mietityttää kovasti ja eniten. Nyt kun yksi IVF on jo takana en osaa stressata niin paljon kaikkea ja hyvä niin. Kuukautiset alkavat kun alkavat, rakkulat kasvavat kun kasvavat, munasoluja tulee sen verran kun tulee jne. Koska muuta en voi. Syön raskausvitamiinia, terveellistä ruokaa, nukun 8 h yöllä ja liikun 4-5 kertaa viikossa. Sillä mennään. 

Meillä on ollut aiemmin käytössä tanskalaiset siittiöt, koska suomalaisten saatavuus on ollut huonoa ja toisaalta tankskalaisista löytyi meille oikeat parametrit. Ensimmäisen inseminaation jälkeen vaihdettiin luovuttajaa, koska sitä satsia ei saanut enää lisää. Kolmessa inseminaatiossa ja ensimmäisessä IVF:ssä oli siis toinen luovuttaja käytössä. Nyt nämä siittiöt ovat loppuneet ja olemme siirtyneet suomalaisiin siittiöihin, koska niitä oli nyt saatavilla heteroparille klinikaltamme ilman odottelua ja juuri oikeilla ominaisuuksilla. Siittiöistähän saa siis tietää luovuttajan pituuden, hiusten värin ja silmien värin. Olemme hyväksyneet oikeastaan vähän laajemmaltakin skaalalta näitä kuin mitä mieheni ominaisuudet ovat, koska eihän sitä voi entuudestaan tietää minkälainen geenipaletti sitä mahdollisella jälkikasvulle tulee. Sillä ei ole oikeastaa mitään väliä, kunhan nyt tulisi joku jälkikasvu. Mietityttää, että voisiko tämä siittiösetin vaihto aiheuttaa nyt sen positiivisen tuloksen. 

Tänään sain kuulla, että töissä huonetoverini on raskaana. 15. viikolla. En voi sanoa yllättyneeni liikaa, hän meni kesällä naimisiin ja juuri ennen joulua vilaisin hänen alavatsaansa sillä silmällä, että mielessäni kävi nopea ajatus mahdollisesta raskaudesta. En tiedä miksi, mutta vaikka koin tiettyä kateutta, hetkellistä, niin en mitenkään romahtanut tai kokenut liikaa negatiivisia tunteita tästä. Olin oikeasti onnellinenkin hänen puolestaan. Ehkä tässä työkaverissani menee se raja siitä kuka on tarpeeksi läheinen, että tuntee myös niitä aitoja onnentunteita. Ei-niin-läheinen työkaverini sai vauvan viime kesänä ja olin kateudesta vihreä kun kuulin raskaudesta. Ei mitään aitoja onnentunteita, pelkkää synkeää ja noloa kateutta. Tässä sitä ei ollut. Oli vain oman pään haave "Toivottavasti meilläkin joskus, toivottavasti meilläkin pian". 

Paljon olen muuten lukenut akupunktiosta lapsettomuuden hoidossa. Olisiko lukijoissa sitä kokeilleita? Missä vaiheessa hoitokiertoa sitä suositellaan ja miten usein? Olisiko jollakulla suositella jotakin paikkaa Helsinki-Espoo -alueelta? Paljonko se maksaa ja miltä se tuntuu?