perjantai, 22. heinäkuu 2016

8 kuukautta

Vauva on jo yli kahdeksan kuukautta vanha. Itse asiassa kohta 9 kuukautta. Hän on kertakaikkiaan ihana ja ihastuttavaa seuraa. Hän on 73 cm pitkä ja painaa 10 kiloa. Hänellä on ihanat makkarakädet ja kunnon vauvan pömppövatsa. Sellainen ihana joka heilahtelee kun hän konttaa tai nauraa oikein makeasti kun kutitetaan. Vauva konttaa lujaa ja on kiinnostunut kaikesta, erityisesti kaikesta kielletystä ja löytää asunnostamme nopeasti kaiken vaarallisen. Äiti ja isä ovat pysyneet kiireisinä. Hänellä on kuusi ihanaa hammasta ja ihana nauru. Hän ei ole kovin itkuinen, ei ole koskaan ollutkaan. Vauva, minä ja mieheni rakastamme nukkua samassa sängyssä. Se on kaikista niin mukavaa.

Vauvavuotta on 2/3 jo takana eikä se ollut aina sellaista kun kuvittelin. Ensinnäkin kuvittelin sen rankemmaksi. Ja toisaalta helpommaksi. Rankemmaksi siinä mielessä, että kuvittelin olevani väsynyt ja pinna kireällä. Helpommaksi siinä mielessä, etten ymmärtänyt millaista huolta liittyy lapseen. Silloin kun hän on niin räkäinen, että saa hädin tuskin henkeä tai silloin kuin oppii konttaamaan sängyltä alas. Mutta on se vaan ollut niin ihanaa. Jos olisin lapsettomana tiennyt mitä olimme vailla, lapsettomuus olisi ollut paljon rankempaa. Onneksi en tiennyt.

Nyt toinen lapsi on enemmän ja enemmän mielessä. Imetän vielä vauvaa eikä kierto ole käynnistynyt, mutta olimme yhteydessä klinikalle. Vanha klinikkahan on lopettanut toimintansa ja siirtynyt toimimaan toisella klinikalla. Olimme sinne yhteydessä luovuttaja-asioissa. Haluaisimme tietysti saman luovuttajan mahdolliselle tulevalle sisarukselle. Siihen olemme jonossa nyt. Jos samaa ei ole mahdollista saada, pitää hieman surra sitä, ettei geneettinen täyssisarus ole mahdollisuus ja sitten valita mahdollisimman samanoloinen luovuttaja. Suomalainen luovuttaja. Sillä vauvallamme on suomalainen luovuttaja ja jos joskus toisen lapsen saamme, haluan lasten olevan samalla viivalla mahdollisen yhteydenoton kanssa. Jos toisella on suomalainen luovuttaja ja toisella tanskalainen niin siinä on mielestäni jotain hassua. Vaikka geeneillä ei ole niin väliä, oikeasti. Niin silti. Olen ehdoton suomalaisesta luovuttajasta.

Äitiyslomani päättyy muutaman viikon päästä. Sitten jatkan hoitovapaalla ja työsuhteeni päättyy syyskuussa (sille ei ole tulossa jatkoa). Sitten olen varmaan ainakin vuoden loppuun ihan rehellisesti hoitovapaalla ja siitä eteenpäin työttömänä työnhakijana. Lasta emme halua laittaa hoitoon ennen kuin hän täyttää kaksi vuotta. Joten jos saan töitä niin mieheni jää sitten hoitamaan vauvaa kotiin. Tällä hetkellä minulla ei ole kiire töihin tai uraa luomaan. Tässä hän on, odotettu rakas lapsi.

Blogi on nyt elellyt hiljaiselämää, mutta kun alamme joskus tehdä sisarusta niin varmaan aktivoidun enemmän. Minulla on toinenkin blogi, jossa ei ole ollut päivitystä 1,5 vuoteen. Nyt sinnekin tein päivityksen :)

maanantai, 7. maaliskuu 2016

Aikuiselämäni onnellisinta aikaa

Monen monta kertaa näiden neljän kuukauden aikana olen pysähtynyt liikuttuneena ajatukseen, että elän aikuiselämäni onnellisinta aikaa. Jos siis lasketaan aikuiselämän alkaneen siitä kun täyttää 18. Olen elänyt aikuiselämääni siis noin 13 vuotta. Vuodet 18-22 olivat hyviä, mutta siihen liittyi paljon epävarmuutta ja kipuilua siitä kuka olen, mitä haluan tehdä elämälläni, mihin kouluttauduin, löydänkö koskaan miestä jne. 22-vuotiaana kaikki muuttui kun kohtasin väkivaltaa ja vuodet 22-26 olivat elämäni hirveimpiä post-traumaattisen stressihäiriön ja pahojen muistojen viedessä elämältäni niin paljon. Elämä oli yhtä selviytymistä päivästä toiseen (tai oikeastaan yöstä toiseen). Sitten tutustuin mieheeni. Tämä pikkuhiljaa eheytti minua tavalla jota terapia ei voinut tehdä. Elämä oli toki hyvää ja onnellista, mutta paljon mörköjä liittyi vielä kaikkeen ja tulevaisuudenkin epävarmuutta suhteen ollessa tuore. 28-vuotiaana olin tuore vaimo ja lapsettomuuskortti oli lävähtänyt vasten kasvoja. Lapsettomuus ei ollut niin iso kriisi kuin olisi ollut ilman aiemman kokemaani, mutta kyllä se paljon toi synkkyyttä ja negatiivisuutta elämään. Tuntui, että elämä kulkee vastoinkäymisestä vastoinkäymiseen.

Vuosi sitten tein positiivisen testin. Vieläkin se itkettää kun muistaa sen ikionnellisen hetken. Raskausaika oli enemmän tai vähemmän stressaavaa ja inhottavaa (se valtava oksentelu, synnytyspelko, liitoskivut), vaikka toki odotimme jotain uutta ja ihanaa. Ja nyt se uusi ja ihana on täällä. Joka päivä. Ilostuttamassa ja kasvattamassa rakkautta. Kun vauva oli noin kahden viikon ikäinen, hän heräsi usein jossain kohtaa yötä pidemmäksi aikaa ja hikkasi pitkään ja hartaasti. Istuin keittiössä pienen pieni vauva sylissäni, heijasin ja laulelin kun odotimme, että hikka lähtee. Aika usein laulamisesta ei tahtonut tulla mitään, koska olin niin liikuttunut kun mietin niitä kaikkia öitä elämässäni kun olin valvonut. Mutta koskaan en ollut valvonut niin onnellisen asian äärellä kuin silloin.

Vauva vaatiin tietysti 100 % huomiotani, mutta saan hänestä kuitenkin "lomaa" päiväunien aikana. Joskus unien kestäessä pitkään, tulee jopa hieman ikävä. Herää jo juttelemaan ja leikkimään kanssani. Joskus kesken leikkien huomaan olevani uupunut samoista leikeistä ja siitä 100 % huomiosta jota vauva tarvitsee ollessaan hereillä. Mutta seuraavassa hetkessä hän saattaa olla jo unessa. Joskus unesta on vaikea saada kiinni ja hieman hermostuneenakin laitan vauvan vaunuihin ja lähden kävelyttämään häntä uneen. Kun vauva on nukahtanut vaunuihin, tekisi mieli ottaa syliin ja kuiskata korvaan pahoittelut siitä kuinka hermostuin ja ärsyynnyin mielessäni taas pakotetusta vaunukävelystä. Vaunukävelyt ja happi tekee oikeasti hyvää, vaikka joskus väsyttää. Öisin saataan huoahtaa kymmenen kertaa kymmenessä herätyksessä, mutta samalla en vaihtaisi sitä mihinkään. Tai rehellisesti, ehkä vaikka viiteen herätykseen. Mutta jos lapseni tarvitsee yön aikana tarkistaa 10 kertaa, että olen varmasti siinä niin tehköön sen. Koska tiedän, ettei tämä ikuisesti kestä. Äitini sanoi minulle viisaasti, että mikään vaihe ei kestä ikuisuuksia. Se todella kannattaa pitää mielessä. Vaikka väsyttäisi.

Se herätessä oleva hymy. Tarkkaavainen katse kun selostan vauvalle lukemaani lehteä. Uniset kädet hipelöimässä kättäni tai rintaani yöllä. Tiukka ote letistä. Ikenet olkapäässä. Öiset potkut. Kaikki tämä. Aikuiselämäni onnellisinta aikaa.

(Muuten, vihasin ylikaiken lapsettomuusaikana kun sanottiin, ettei voi tietää mitä rakkaus on ennen kuin saa oman lapsen. Vihaan tuota edelleen, koska se ei ole mielestäni totta. Lapsen saaminen opettaa rakkaudesta paljon, mutta se ei opeta mitä rakkaus on. Kyllä sitä ilman lastakin tietää mitä rakkaus on)

lauantai, 27. helmikuu 2016

Vauvaelämää ja synnytyksestä

Olisin monesti ehtinyt kirjoittaa, mutta en ole oikein tiennyt mitä kirjoittaa. Tämä oli kuitenkin ollut lapsettomuusblogi ja omalla tavallaan haluan sen sellaisena pitääkin, vaikka raskaudesta kirjoitinkin jonkun verran. Vauva on jo kolme kuukautta vanha. Hän on saanut nimen, hän on yli tuplannut syntymäpainonsa, kasvanut pituutta 15 senttiä ja oppinut hymyilemään, nauramaan sekä jokeltamaan. Olemme oppineet toisistamme valtavasti ja löytäneet rytmiä elämään. Alussa oli opeteltavaa kaikessa. Nykyään tunnistan jo nopeammin mikä vauvaa vaivaa ja osaan häntä lohduttaa. Vauva on helppo, kiltti ja hurmaava. Meillä on paljon mukavia hetkiä yhdessä perheenä.

Synnytys meni lopulta paljon paremmin kuin kuvittelin, se ei ollut ollenkaan niin hirveää kuin etukäteen pelkäsin. Toipuminen oli ainakin sata kertaa helpompaa kun etukäteen luulin. Synnytys alkoi supistuksila. Olin supistellut noin 8 tuntia kun oli kello sen verran, että piti päättää lähteekö mies töihin vai ei. Koska supistukset olivat olleet koko 8 tuntia samanlaisia, kestoltaan, taajudeltaan ja kivultaan, päättelimme etteivät ne välttämättä ole vielä synnytyssupistuksia. Olihan niiden väli kuitenkin noin 10 minuuttia. Mies lähti töihin. Parin tunnin päästä yhdellä supistuksella meni lapsivedet. Olin tässä vaiheessa supistellut noin 10-11 tuntia ja soitin synnärille kysyäkseni miten tulee toimia. Kätilön mielestä synnytys ei vielä ollut selkeästi käynnissä sillä supistusten väli oli niin pitkä. Hän neuvoi minua odottamaan kotona 12 h ja sitten vasta soitella uudestaan. Kätilöopisto ja Jorvi olivat sulussa ja Naistenklinikallakin vain pari paikkaa. Porvoo olisi siis meidän paikkamme. Ahdistuin tästä ihan valtavasti, olin käynyt pelkopolilla Kätilöopistolla ja jotenkin asennoitunut synnyttämään siellä. Porvoo tuntui kamalalta ajatukselta. Sitten tuli puheeksi vauvan kiinnittyminen ja koska vauva ei ollut vielä edellisenä päivänä neuvolassa ollut kiinnittynyt, meidän tuli vesien menon vuoksi tulla päivystykseen tarkistamaan asia (riskinä siis napanuoran luiskahdus). Tämän voisimme tulla tekemään Kätilöopistolle, mutta sitten pääsisimme kotiin.

Soitin mieheni kotiin töistä ja lähdimme Kätilöopistolle. Olin tunnin käyrässä. Minua supisteli noin 6 minuutin välein, mutta supistukset eivät piirtyneet käyrälle. Se ärsytti. Sydänäänikäyrä oli hyvää ja koska en laitteen mukaan juurikaan supistellut niin kätilö oli lähettämässä minua kotiin. Tunsin kuitenkin sen verran kipua, että pyysin häntä tarkistamaan kohdunkaulan tilanteen. Tässä vaiheessa olin 4 cm auki, joten minua ei enää lähetetty kotiin eikä Porvoon sairaalaan vaan alettiin etsiä synnytyssalia. Odotin ehkä 30-45 min päivystysosastolla ja sitten siirryimme saliin. Olin tässä vaiheessa melko kipuinen ja päivystysosastolta synnytyshuoneeseen kävellessä tuli kolme supistusta. Kätilön mukaan 3 min välein, mutta itse en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Kun pääsin synnytyssaliin siellä oli vastassa kätilö ja kätilöopiskelija. Spinaalipuudutusta alettiin valmistella ja sainkin sen melko pian. Spinaalipuudutuksesta ei ollut mitään hyötyä ja sitten tuli ehkä synnytyksen kivuliain hetki kun kätilö tarkasti kohdunsuun. Olin nyt 7 cm auki ja se tarkoitti sitä, että minulle pystyttiin laittamaan epiduraali. Olin tunnissa auennut 4 sentistä 7 senttiin ja puoli tuntia epiduraalin jälkeen olin 10 cm auki. Sitten alkoi synnytyksen pitkin ja tylsin vaihe. Siirtymisvaihe (joka joillakin on kuulemma huomaamaton). Se kesti 4,5 h ennen kuin ponnistusvaihe pystyttiin aloittamaan ja vain odotettiin, että vauva laskeutuisi kanavassa. Välillä olin turhautunut, olen auki tarvittavan määrän, mutta vauva vain hengaili jossain ylhäällä. Istuin keinutuolissa, jumppapallolla ja makailin sängyssä. Juttelin kätilöopiskelijan kanssa synnytyksestä ja peloistani.

Myöhemmin keskustelussa selvisi, että sydänäänissä oli ollut hieman liikaa laskuja (tai tarkemmin sanottuna eivät korjautuneet supistusten välissä ihan toivotusti) ja synnytyslääkäriä oli jatkuvasti konsultoitu. Olen iloinen, että tästä ei minulle kerrottu. Ponnistusvaihekin jouduttiin aloittamaan oksitosiinin avulla, koska ei voitu enää odottaa sydänäänten vuoksi. Sektiokin oli ollut mielessä, mutta ensin päätettiin kokeilla ponnistaa vauvaa hieman alemmas. Ponnistaminen oli ihan mielenkiintoista, aluksi en oikein osannut tehdä sitä. Tässä vaiheessa epiduraalin vaikutus oli jo hälventynyt, mutta olin saanut pudendaalipuudutteen, joten ponnistaminen oli siedettävää. Kyllä supistukset sattuivat samoin kuin ennenkin, mutta mitään sietämätöntä se ei ollut. Vauvan sykkeet loppuivat nyt aina kokonaan ponnistaessa/supistuksen tullessa ja tässä vaiheessa kätilö sanoi, että nyt ei voida enää kovin kauaa odottaa vaan vauva pitää saada ulos nopeammin. En tiedä saiko se sitten minut oikein tosissani ponnistamaan kun yhtäkkiä vauva alkoikin edetä kanavassa paremmin ja yhtäkkiä hän jo syntyikin. Punaisena, rääkyvänä, pienenä, alle kolmekiloisena, täydellisenä. Hän oli 10 apgar-pisteen vauva, joka pissasi heti synnyttyään päälleni. Istukan tuloa en enää tuntenut, sillä pudendaalipuudute alkoi toimia niin hyvin, että jalkanikin olivat puutuneet. Olin niin hirveän helpottunut kun hän oli syntynyt, elävänä. Ja synnytyskään ei ollut ollenkaan niin kivuliasta ja hirveää kun olin kuvitellut. Jalkojen puutumisen vuoksi en voinut käydä suihkussa ja minut kärrättiin osastolle pyörätuolissa.

Aluksi hieman pelkäsinkin hoitaa vauvaa, osaanko varmasti ja entä jos jossain vaiheessa alkaa vain itku jota emme saa loppumaan. Olin raskauden ajan pelännyt koliikkivauvaa ja vauvan ollessa kahden viikon ikäinen olinkin yliherkillä kaikkiin ääniin. Nytkö se koliikki alkaa. Tuntuu jälkikäteen hassulta, ei se alkanut eikä vauva ole kovin montaa kertaa kunnolla huutanut elämänsä aikana. Ensimmäisenä kotiyönä nälkää kun imuotteen saaminen rinnasta kesti 2 h (kamala hetki), kerran automatkalla mahakipua, 3 kk rokotusten jälkeen ja kerran pelästyttyään jotain taloyhtiön saunalla (veikkaan kaukumista, outoa kosteutta tms.). Muuten on saattanut hiukan itkeä tai kitistä, mutta on yleensä rauhoittunut imettämisellä tai kanniskelulla. Vauva oli melkoisen ilmavaivainen elämänsä viikot 2-7. Hän ei nukkunut levollisesti vaan kiemurteli ja unissaan kuului kaikenlaista ähinää, korinaa ja muuta sellaista. Aluksi sen kanssa oli itse vaikea nukkua, mutta äkkiä keho oppi suodattamaan ne pois. Vauvaa ei voinut viikkojen 2-7 aikana laskea valveilla pois sylistä muuta kuin vaipanvaihtoon sillä heti alkoi kitinä tai valitus. Maha oli kipeä ja liike teki sille hyvää. Paljon kanniskelua ja hytkyttelyä, mutta olin kovin kiitollinen ettei kuitenkaan loputonta itkua. Näihin viikkoihin kuului myös paljon ilman vaippaa oloa (auttoi ilmaa ulos), pierujumppaa ja vatsahierontaa. Kun vauva täytti 2 kk elämä helpottui siinä mielessä, että vauvan pystyi laskemaan esimerkiksi leikkimatolle vaikka viideksikin minuutiksi niin, että pystyi itse samalla tekemään jotain muuta. Myös mahallaan olo hiljalleen lisääntyi.

Jotkin asiat vauvassa ovat yllättäneet, suurimmaksi osaksi positiivisesti. Yksi negatiivisista yllätyksistä on liikkuminen. Ennen vauvaa kuvittelin, että vauvan kanssa käydään sitten ruokaostoksilla, työpaikalla lounaalla, kävelyillä, autolla mummoloissa jne. Vatsavaivainen vauva ei viihdy kaukalossa! Nukkuessaan sängyssä vauva väänsi itseään koko ajan unissaan kaarelle ja tämä ei onnistunut tietenkään turvavöiden vuoksi turvakaukalossa. Eli siellä ei siis viihdytty ja aina kun vauva heräsi niin piti pysähtyä imettämään/rauhoittamaan vauvaa tai pierujumppaamaan. Joten 250 km saattoi kestää loputtoman pitkään jos vauvaa ei saanut nukahtamaan kaukaloon edes hetkeksi. Emme huudattaneet vauvaa vaan kiltisti pysähdyimme vaikka 3 km välein kun tiesimme, että ollaan joskus kuitenkin perillä. Vaunuihin vauva nukahtaa yleensä, mutta jos herää sieltä niin on vaikea rauhoittaa uudestaan. Ja koska syöminen on hankalaa muualla kuin kotona, tämä rajoittaa tietysti vaunureissuja. Yritän pitää ne aina sen mittaisina, että vauva nukkuisi koko ajan. Joka päivä käydään nykyään jossain vaunuilla ja vauva on tähän astisen, lähes 4 kk mennessä herännyt hallitsemattomasti ainoastaan kerran. Aluksi en uskaltanut mennä kolmea minuuttia kauemmas kotoa. Kävelylenkit tein ihmeellistä tähden muotoista lenkkiä kotimme ympäristössä ja 300 metrin päässä oleva neuvolakin tuntui välillä olevan kovin kaukana. En halunnut, että pieni vauva joutuu itkemään vaunuissa vaan saa nopeasti turvan sylistä. Nykyään uskallamme mennä jo pidemmällekin. Vauva nukkuu vaunuissa kun ymmärrän olla laittamatta liikaa vaatteita. Näillä keleillä äitiyspakkauksen toppapuku ja makuupussi ovat jo liikaa. Vauva hikoilee oikein urakalla, joten olemme siirtyneet vähempiin vaatteisiin.

Meillä menee oikeastaan todella hyvin tällä hetkellä. Koitan kirjoitella vielä lisää. Hetket jolloin voisin rauhoittua kirjoittamaan ovat hieman kortilla tällä hetkellä.

 

torstai, 19. marraskuu 2015

Tytär

10 päivää ennen laskettua aikaa syntyi tytär. Alateitse, ilman uusia traumoja, hyvän kokemuksen päätteeksi. Synnytys sujui paremmin kuin uskalsin odottaa ja taustani otettiin hienotunteisesti, mutta hyvin huomioon. Ripeähkösti edennyt synnytys oli mieleeni, se eteni tarpeeksi nopeasti, ettei ehtinyt ahdistua, mutta tarpeeksi hitaasti, jotta itse pysyi perässä siitä mitä tapahtuu. Henkisesti hyvin rankka raskausaika on ohi ja edessä on aivan uusi elämänvaihe. Heti vauvan syntymän jälkeen tuntui kun joku olisi nostanut harteiltani konttitolkulla betonia pois. Helpotus elävästä ja hyvinvoivasta vauvasta oli valtavan suuri. Fyysisesti olen toipunut hyvin, heti synnytyksen jälkeen oli jo helpompaa kun kipujen kanssa oli raskausaikana. Kaikki vaivat jäivät synnytyssaliin ja hyvä niin. Nyt kaksi viikkoa synnytyksestä olen kuin ennen raskautta. Mihinkään ei satu. Rakkaus vauvaa kohtaa kasvaa joka päivä, opimme toisistamme koko ajan lisää. Paljon tunteita on liittynyt siihen kun vihdoinkin odotettu vauva syntyy, mutta niistä kirjoitan varmasti myöhemmin.

sunnuntai, 25. lokakuu 2015

Loppusuoralla?

Tuntuu, että maaliviiva on lähellä, mutta samalla 100 metriä ennen maalia alkaakin hyytelö. Siinä edetään hitaasti ja raskaasti, jokainen hyytelössä otettu askel vastaa rankkuudeltaan viittä normaalia askelta. Sitä tuntuu juuri nyt kun aika matelee ja jokainen päivä on edellistä pelottavampi. Kiitollisena olen näin loppusuoralla, ennenaikaisen syntymän pelot eivät toteutuneet ja vauva on täysiaikainen. Raskaus on ollut henkisesti rankka. Fyysisen rankkuuden kestää kyllä, mutta henkinen puoli on vaikeampi. Menettämisen pelko on joka päivä kovempi, vaikka todennäköisyys siihen on pienempi.

Tunnen itseni moniongelmaiseksi ja siksi minua on ehkä vaikea hoitaa. Lääkäri tai hoitaja tuntuu pystyvän vain yhden kohdan auttamiseen kerrallaan mikä on ymmärrettävää. Tällä hetkellä se kohta on allaolevan listan numero 2, koska se on tärkein. 1 ja 3 jäävät vähemmälle huomiolle, vaikka oman kannalta ne ovat ihan yhtä tärkeitä.

1) Pelkään synnytystä fyysisesti, minulla on niitä vanhoja vammoja sukuelinten alueella ja vanhoja ongelmia. En halua uudestaan vaikeaa virtsaamisvaikeutta, repeämien loputonta parantelua, korjausleikkausta tai häpyluun parantumiseen kuluvaa ajanjaksoa. Pelkään siis synnytyksessä fyysistä vaurioitumista. Episiotomia on kohdallani kuitenkin todennäköinen, sillä voidaan ehkäistä tilanteessani vielä hankalampaa tilannetta. Mutta tätä lääkäri ei osaa arvioida kuitenkaan etukäteen mitä tapahtuu ja miten aikaisemmat vammani ja korjaukseni vaikuttavat synnytykseen. Tiedoissani lukee, että raiskaustrauman vuoksi pitää kiinnittää erityistä huomiota siihen, ettei esimerkiksi minua pidetä väkisin paikoillaan ilman että tiedän siihen pätevän syyn ja että repeämien ompelu tulee suorittaa leikkaussalissa (paitsi jos ihan pienestä kyse).

2) Vauva liikkuu huonosti, epikriisissä lukee, että spontaanisti vähän, mutta vielä provosoidessa tarpeeksi. "Vielä provosoidessa" kuulostaa korvaani huonolta, vaikka siinä ei ole negatiivista kaikua. Liikkeitä pitää tarkastella entistä tarkemmin. Vauvan sykevaihteluväli on ollut isompi ja sen vuoksi on epäily mahdollisesta napanuoraongelmasta. En halua lukea siitä tai tietää yhtään enempää. Hermoilisin itseni kuoliaaksi kun tällä hetkellä hermoilen itseni vain puolikuoliaaksi. Öisin en uskalla nukkua kun minua valvottaa synnytyksen pelko, mutta alitajuisesti haluaisin myös vahtia vauvaa kohdussani. Eihän mitään tapahdu unen aikana. Eihän se napanuora jää huonoon asentoon koko yöksi. Vauva kasvaa kuitenkin hyvin ja viime mittauksessa oli jo painoarvioltaan 2400 g, siis varmasti jo ylittänyt keskosen painorajan tähän päivään mennessä. Vauvan vointia seuraillaan säännöllisesti äitiyspolilla, joten mitään hätää ei pitäisi olla.

3) Pelkään vauvan menetystä ja henkisesti synnytystä. Nämä ovat niitä irrationaalisia pelkoja, joita en pysty  omassa päässäni. Jotain pahaa on tapahtunut ennenkin ja voi tapahtua nyt uudestaan. Haluaisin istua koko ajan kiinni sykkeitä mittaavassa laitteessa. Haluaisin tietää, että pystynkö henkisesti synnytykseen. Entä jos saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen? Entä jos en kykene ponnistamaan? Entä kun en pysty rentoutumaan kun kipu on merkki hätätilanteesta ja synnytys ei etene? Miten jaksaa kun joka päivä pelkää/odottaa, että tapahtuisiko se tänään? Entä jos se tapahtuukin huomenna enkä pysty. Olen yrittänyt valmistautua synnytykseen henkisesti niin paljon kuin mahdollista. Olen nyt vieraillut siellä synnytyssalissa itkemässä, mutta hyvä kun tuli käytyä. Se näytti pelottavalta paikalta, todella pelottavalta vaikka moni on kommentoinut sitä kodikkaaksi. Hyvä kun tuli käytyä sillä kodikkuus on mielestäni kaukana. Mutta nyt olen ainakin varautunut.

Koen näistä asioista oikeastaan suurta häpeää. Olen toki kovin onnellinen ja iloinen tästä, mutta raskausaika ei vain ole sopinut minulle. Ei se kaikille sovi, onneksi olen sellaisiakin tavannut. Muita hermoilijoita ja pelkääjiä, joiden onni puhkeaa kukkaan sillä hetkellä kun raskaus loppuu. Niitä jotka muistelevat raskausaikaa kauhuaikana. En ole siis epänormaali siinäkään suhteessa. Lapsettomuuden kokeneilla tämä on vielä yleisempää kuin muilla. Kun miettii niitä melkein 50 kerättyä munasolua ja kahta alkiota, jotka ollaan saatu aikaiseksi niin lienee selvää, että tämä on meille melko suurella todennäköisyydellä ainutkertainen kokemus. Raskaus on kuitenkin ollut uuden toivon ja elämän aikaa. Siksi niin tärkeää ja hienoa. Tämä aika on muovannut minua paljon. Opettanut uusia asioita itsestäni ja elämästä. Se ei ole poistanut kuitenkaan mitään aiemmin koettua tai vienyt minulta mitään. Raskausaika on ollut erilaista kuin joskus ajattelin, mutta ei pahalla tavalla. Se on kestänyt paljon pidempään kuin ikinä kuvittelin. Nyt tuntuu, että olen ollut raskaana paljon kauemmin kuin mitä olin hoidoissa. Aika on kulunut niin hitaasti. Mahdollisesti edessäolevat päivät ja viikot hyytelömassassa tuntuvat ahdistavilta, mutta onneksi tämäkin joskus päättyy.