Monen monta kertaa näiden neljän kuukauden aikana olen pysähtynyt liikuttuneena ajatukseen, että elän aikuiselämäni onnellisinta aikaa. Jos siis lasketaan aikuiselämän alkaneen siitä kun täyttää 18. Olen elänyt aikuiselämääni siis noin 13 vuotta. Vuodet 18-22 olivat hyviä, mutta siihen liittyi paljon epävarmuutta ja kipuilua siitä kuka olen, mitä haluan tehdä elämälläni, mihin kouluttauduin, löydänkö koskaan miestä jne. 22-vuotiaana kaikki muuttui kun kohtasin väkivaltaa ja vuodet 22-26 olivat elämäni hirveimpiä post-traumaattisen stressihäiriön ja pahojen muistojen viedessä elämältäni niin paljon. Elämä oli yhtä selviytymistä päivästä toiseen (tai oikeastaan yöstä toiseen). Sitten tutustuin mieheeni. Tämä pikkuhiljaa eheytti minua tavalla jota terapia ei voinut tehdä. Elämä oli toki hyvää ja onnellista, mutta paljon mörköjä liittyi vielä kaikkeen ja tulevaisuudenkin epävarmuutta suhteen ollessa tuore. 28-vuotiaana olin tuore vaimo ja lapsettomuuskortti oli lävähtänyt vasten kasvoja. Lapsettomuus ei ollut niin iso kriisi kuin olisi ollut ilman aiemman kokemaani, mutta kyllä se paljon toi synkkyyttä ja negatiivisuutta elämään. Tuntui, että elämä kulkee vastoinkäymisestä vastoinkäymiseen.

Vuosi sitten tein positiivisen testin. Vieläkin se itkettää kun muistaa sen ikionnellisen hetken. Raskausaika oli enemmän tai vähemmän stressaavaa ja inhottavaa (se valtava oksentelu, synnytyspelko, liitoskivut), vaikka toki odotimme jotain uutta ja ihanaa. Ja nyt se uusi ja ihana on täällä. Joka päivä. Ilostuttamassa ja kasvattamassa rakkautta. Kun vauva oli noin kahden viikon ikäinen, hän heräsi usein jossain kohtaa yötä pidemmäksi aikaa ja hikkasi pitkään ja hartaasti. Istuin keittiössä pienen pieni vauva sylissäni, heijasin ja laulelin kun odotimme, että hikka lähtee. Aika usein laulamisesta ei tahtonut tulla mitään, koska olin niin liikuttunut kun mietin niitä kaikkia öitä elämässäni kun olin valvonut. Mutta koskaan en ollut valvonut niin onnellisen asian äärellä kuin silloin.

Vauva vaatiin tietysti 100 % huomiotani, mutta saan hänestä kuitenkin "lomaa" päiväunien aikana. Joskus unien kestäessä pitkään, tulee jopa hieman ikävä. Herää jo juttelemaan ja leikkimään kanssani. Joskus kesken leikkien huomaan olevani uupunut samoista leikeistä ja siitä 100 % huomiosta jota vauva tarvitsee ollessaan hereillä. Mutta seuraavassa hetkessä hän saattaa olla jo unessa. Joskus unesta on vaikea saada kiinni ja hieman hermostuneenakin laitan vauvan vaunuihin ja lähden kävelyttämään häntä uneen. Kun vauva on nukahtanut vaunuihin, tekisi mieli ottaa syliin ja kuiskata korvaan pahoittelut siitä kuinka hermostuin ja ärsyynnyin mielessäni taas pakotetusta vaunukävelystä. Vaunukävelyt ja happi tekee oikeasti hyvää, vaikka joskus väsyttää. Öisin saataan huoahtaa kymmenen kertaa kymmenessä herätyksessä, mutta samalla en vaihtaisi sitä mihinkään. Tai rehellisesti, ehkä vaikka viiteen herätykseen. Mutta jos lapseni tarvitsee yön aikana tarkistaa 10 kertaa, että olen varmasti siinä niin tehköön sen. Koska tiedän, ettei tämä ikuisesti kestä. Äitini sanoi minulle viisaasti, että mikään vaihe ei kestä ikuisuuksia. Se todella kannattaa pitää mielessä. Vaikka väsyttäisi.

Se herätessä oleva hymy. Tarkkaavainen katse kun selostan vauvalle lukemaani lehteä. Uniset kädet hipelöimässä kättäni tai rintaani yöllä. Tiukka ote letistä. Ikenet olkapäässä. Öiset potkut. Kaikki tämä. Aikuiselämäni onnellisinta aikaa.

(Muuten, vihasin ylikaiken lapsettomuusaikana kun sanottiin, ettei voi tietää mitä rakkaus on ennen kuin saa oman lapsen. Vihaan tuota edelleen, koska se ei ole mielestäni totta. Lapsen saaminen opettaa rakkaudesta paljon, mutta se ei opeta mitä rakkaus on. Kyllä sitä ilman lastakin tietää mitä rakkaus on)