Runsaan viikon päästä on ultraääniaika varattu Naistenklinikalle. Silloin raskausviikkoja on kasassa 12+4. Olin salaa toivonut, että aika olisi ollut jo ennen vappua. Vapuksi menemme vanhemmilleni ja olisi ollut niin kiva kertoa mahdollisia hyviä uutisia. Odotan vappua todella, vaihtelua kotipiireihin. Olen paljon kotona, koska olen ollut väsynyt, tehnyt töitä kotona, ollut sairaana pahoinvoinnista kotona päiviä, viikonloppuisin ei jaksa juurikaan innostua lähteä oksentelemaan mihinkään toisiin ympyröihin jne. Odotan kolmea päivää maaseudulla tällä hetkellä melkein enemmän kun lähestyvää ultraa.

Tänään on 11+3 (tai jotain sinnepäin) ja oikeastaan mitään uutta raportoitavaa ei ole. Kaikki on hyvin samanlailla kuin viime viikollakin. Oksennus on tuttu ystävä, tulee aamuisin yhtä varmasti kuin auringon nousu. Siihen on jo niin tottunut tai sitten sen ympärillä vellova pahoinvointi on hiukan helpottanut. Olen huomannut mitkä tuotteet ovat vatsalleni pahimpia. Ehdoton ykkönen on porkkana ja hyvänä kakkosena seuraa paprika. Parhaiten soveltuu perunamuusi ja maito. Jotain on kuitenkin muuttunut sillä painonlasku on loppunut, joten olisiko parannusta parin viikon takaiseen tilanteeseen. Tai sitten hallitsen kehoani paremmin. Olen nyt -3.5 kg lähtöpainoon (kotona mitattuun) tai sitten -3.0 kg (neuvolassa 7+6 mitattuun painoon nähden). Eiköhän se kohta palaudu kun enemmän ja enemmän ruokaa alkaa pysyä sisällä. Toisaalta koska olen noin 8 kg ylipainoinen raskauden alkaessa, tavoiteltu painonnousu raskauden aikana neuvolan suosituksen mukaan on  6 kg. Ehkä ihan hyvä, ettei se tosiaan ole tässä alussa ainakaan lähtenyt nousuun. Minä en tarvitse niitä vauvan vaatimia rasvavarastoja lisää, joten niiden puolesta painon ei tarvitse nousta. Melko turpeahko olo minulle on tällä hetkellä, tuntuu että olen isompi kuin vuosiin, vaikka painon puolesta olen tällä hetkellä 11 kg kevyempi kuin lokakuun lopussa. Ei siltä tunnu.

Tunnepuolella olen ollut yllättynyt miten erilailla olen suhtautunut raskauteen kuin mitä ajattelin ennen kuin plussasin. Ajattelin, että minä en sitten turhia murehtisi tai valittaisi mistään. Kummasti olen murehtinut ja itkenyt jatkuvaa oksentelua (miehelleni).  Samalla olen tunteissani toisessa ääripäässä, tuntuu että kävelen kevyemmin kuin koskaan. Olen onnellisempi kuin koskaan. Nauran enemmän kuin aiemmin. Olen mieheni kanssa suloisessa salaisuuden kuplassa, onnen kuplassa, jossa meillä on molemmilla tällä hetkellä niin hyvä olla. Olemme kiitollisia ja hyvin onnellisia. Mieheni on katsonut sukulaisteni kuvia ja huomannut erään sukuamme dominoivan piirteen sukupolvesta toiseen ja "kauhistellut" sitä tulevassa lapsessa. Olisi niin hienoa jos meidän elämämme pysyisi näissä tämän hetkisissä uomissa, kumpikaan ei kaipaa niitä toivottomuuden syviä kuoppia joihin aina välillä ajauduimme.