Nyt se alkoi!! Toiveet on katossa. Haaveet on päästetty lukittujen porttien takaa sisään. Hoito lähestyy, kaikki on ihanaa. Tämä voi onnistua. Entä jos se onnistuu, voi miten ihanaa olisi. Vietän aikaa enemmän haavemaassani kuin siitä epätoivossa. Haavemaassani pohdin miltä elämä näyttää jos hoito onnistuisi, se näyttää kauniilta. Toivo  on läsnä lujempaa kuin taas aikoihin. Toisaalta samassa lauseessa olen ensin hehkuttanut, että nyt olisi taas mahdollisuudet onnistua ja sitten ruikutan kuinka tämänkin varmasti taas epäonnistuu. Mieheni huokaa hiljaa: "Taas se alkoi". Kaduttaakohan sitä? Pitäisiköhän olla enemmän hiljaa?  Olenkohan vähän seesteisempi kun ei ole hoitoa meneillään. Taidan olla, mutta kuka ei olisi. Ihana elämä, ihana IVF, ihana toivo, ihana onnistumisen mahdollisuus!  Kuka ampuisi minut maan päälle? Kuka muistuttaisi, että viisi edellistä hoitoa epäonnistui. Vaaleanpunaisia lasejani en saa riisuttua silmiltä, ne ovat nyt niin lujasti kiinni. 2. IVF:n täytyy onnistua kun ensimmäinen ei onnistunut (hah, kuinka vääräksi tämänkin tiedon tiedän), mutta realistinen puoleni ei ole nyt paikalla. Lähtikö realismi lomalle? En tiedä miten suhtautuisin tähän yhtäkkiä kummunneeseen toivoon, nautinko, suljenko takaisin lukkojen taakse? Ehkä se on täällä kylässä vain hetken ja jo torstaisella suunnittelukäynnillä toivo pakenee häntä koipien välissä ihan itse takaisin sinne mistä tulikin.