Lempiaiheeni....kehoni. Kehostani voisi varmaan kirjoittaa kirjan sillä se on niin moniongelmainen ja toisaalta niin tavallinen naisen keho. Ajattelin nyt kirjoittaa asioita, joita mieleeni tulee kehostani ja sen ns. vaiheista.

Paino on ollut aina eräänlainen ongelma. Muistaakseni 5-7 -vuotiaana perhepäivähoitaja ei antanut minulle toista perunaa, koska olin tanakka. Siinä ehkä ensimmäinen muistoni siitä, että olisin jotenkin väärän kokoinen. Kun katson nyt noita kuvia, en näe mitään muuta kuin ikäistään isomman lapsen. Olin myös huomattavasti pidempi, en oikeastaan mitenkään ylipainoinen, mutta en "kylkiluut törröttää" -laihakaan. Olen kasvanut aikuisen mittaani 12-vuotiaana enkä ole sen jälkeen kasvanut senttiäkään. 11-vuotiaana kasvoin 10 senttiä kuudessa kuukaudessa ja olin iso sekä kömpelö. Kuka tahansa olisi ollut kun kaikki raajat ovat yhtäkkiä suuremmat ja pidemmät. Tunsin silloinkin olevani vääränlainen, olin luokan pisin ja muutenkin suurin. 5. luokan jälkeen kesällä yritin ensimmäistä kertaa laihduttaa. Muistan vieläkin, että painoin 63 kiloa.  Olin koulussa saanut kuulla terveydenhoitajalta, ettei kenenkään 11-vuotiaan tulisi painaa yli 60 kiloa. Olin tästä masentunut ja luin kirjaston Hyvä Terveys -lehdistä dieettiohjeita. Olin 166 cm pitkä joten 63 kiloa oli ns. normaalipainoinen, vaikka olinkin tietysti enemmän pyöreä kuin laiha.

Yläasteen aikana ensin lihoin ja sitten laihduin. Jotenkin, huomaamattani molemmat. Ehkä se oli sellaista oman elämäntasapainon hakua. Lukiossa pysyin jokseenkin samanpainoisena ja olin ihan normaalipainoisessa kunnossa. Tunsin itseni kuitenkin isoksi ja tosi lihavaksi. Vääränkokoiseksi. Se ajatus oli jäänyt päähäni ala-asteelta enkä millään voinut ymmärtää, etten ollut se suurin tankkeri maailmassa. Vihasin juhlia jossa piti pukeutua ns. hienoihin vaatteisiin, koska vihasin niiden ostoa. Vihasin ylipäätään vaatteiden ostoa ja kaikenlaista shoppailua, koska ne vain muistutti siitä, että olen iso. (Sivuhuomautus, vihaan edelleen vaatteidenostoa). Kun lähdin opiskelemaan lihoin ehkä 5 kiloa, mutta olin edelleen normaalipainoinen, mutta omassa päässäni koko yliopiston suurin. Mielestäni koskaan julkisissa kulkuvälineissäkään ei näkynyt ketään suurempaa kuin minä. Kun lähdin vaihtoon ja minut raiskattiin, lihoin nopeasti 25 kiloa. Hyvin nopeasti ja jotenkin sillä tiellä ollaan edelleen. Kun tulin Suomeen paino putosi tuosta 25 kilon noususta ehkä 5 kiloa ihan vain sillä, että palasin takaisin Suomeen normaalimman ruuan ääreen.12,5 kiloa painosta putosi syksyllä 2011 ja sen jälkeen olen junnannut siinä tilassa painon hiukan vaihdellessa, mutta ollessa suunnilleen noissa samoissa luvuissa. Nyt keväällä se lähti nousuun, ei paljon, mutta sen verran, että housut tuntuu epämukavilta. Nyt on aika päästä eroon niistä 7,5 raiskauskilosta, joita minulla vielä on + tänä keväänä tulleista hoitokiloista. Kiloja ei tarvita yhtään lisää, niistä on päästävä ennenminkin eroon.

Olen käynyt kaksi vuotta kehoterapiassa, psykofyysisessä fysioterapiassa, jossa olen oppinut hahmottamaan kehoani, kokoani, trauman vaikutusta kehoon, kipujani ja kaikkia muutoksia joita siihen on liittynyt. Olen ehkä huomannut, etten ollut ala-asteella se suurin enkä myöskään ollut merkittävän ylipainoinen opiskelija ennen lihomistani raiskauksen jälkeen. En ollut hoikinkaan, mutta pääasia on, etten ollut suurin. Olen oppinut kehostani paljon ja siitä miten jo ennen kouluikää perhepäivähoitaja on saanut istutettua ajatukse minuun, että olen poikkeava. Olen ymmärtänyt, että äitini laihdutuskuuriehdotukset eivät olleet viestejä siitä, että olisin hänelle liian suuri vaan ehkä enemmänkin ajatusta siitä, että hänkin on ollut pyöreä ja toivonut, etten joutuisi itse samaa kokemaan kuin hän. Tapa on ehkä ollut väärä, mutta pystyn sen ymmärtämään näin jälkikäteen. Olen oppinut, että kehon rankaiseminen ei tee sille hyvää. Minun pitäisi vaalia kehoani eikä rankaista sitä sen vuoksi, että olen millainen olen. Olen yrittänyt ymmärtää, että minä olen kehoni. Me olemme yhtä emmekä kaksi täysin eri asiaa, jotka vain pakon sanelemana ovat yhdessä. MInä ja kehoni olemme yhtä. Olen paljon joutunut itkemään ja pohtimaan kehoni muutoksia raiskauksen jälkeen.  Kehoterapiassa olen joutunut kohtaamaan kehoni sellaisena kuin se nyt on ja yrittänyt oppia hyväksymään sen.

Raiskauksesta kehooni jäi monia fyysisiä ominaisuuksia. Kärsin alavatsakivuista ja virtsankarkailusta. Virtsankarkailua on tutkittu ja tutkittu, mutta se ei noudata mitään selkeää tyyppiä ja siihen ei ole mitään järkevää selitystä. Ainoa tällä hetkellä todennäköinen ja arveltu syy on jonkinlainen selkäytimessä oleva vamma tai säätelyhäiriö. Olen oppinut elämään vaivan kanssa eikä se haittaa minua. Muuta kuin satunnaisesti. MInulle on ehdotettu rakon tahdistinta, mutta olen kieltäytynyt siitä, koska ilman sitä ei voi sitten enää olla. Ja ajatus paristoista pakaraan piilotettuna nyt vain tuntuu sellaiselta huvittavalta ajatukselta, jota en halua kokeilla. Kipujen kanssa olen alkanut olla sinut. Ne ovat osittain psykologisia ja osittain vain kehon traumamuistoja ja sen tapaa reagoida kivulla tiettyihin tunnetiloihin. Tämä on tätä kehon tuntemusta, joka on helpottanut monia asioita ja tunteita kun olen näitä yhteyksiä alkanut ymmärtää.

Lapsettomuushoitojen aikaan olen joutunut kohtaamaan kehoani jälleen uudella tavalla. Se ei toimikaan niinkuin pitäisi tässä luonnollisessa asiassa. Hoitojen myötä olen joutunut ulkoistamaan kehoani jotenkin, koska käyn niin usein lääkärissä riisumassa housujani. Tämä ulkoistaminen on jotain mikä ei ole tehnyt hyvää traumani käsittelyssä ja on saanut jopa minut kieltämään sen herättämiä tunteita. Olen joutnut uudella tavalla jälleen haastamaan ajatteluani kehostani ja yrittänyt olla sille armollinen. Jos follikkelit ei kasva niin se ei ole kehorankaisun paikka vaan silloin kehoa pitäisi helliä. En tiedä mitä ajattelen jos kehooni ei tartu mahdolliset alkiot. Mitä sitten ajattelen itsestäni ja kehostani. Se tulee olemaan minulle kova oppitunti. Minun pitäisi myös hyväksyä se, että hoidot tuovat mieleen traumakokemuksia ja minun pitäisi pystyä ne käsittelemään muilla tavoin kuin ulkoistamalla.  Täytyy valmistautua täysillä hoitoon, pettymykseen, epäonnistumiseen ja kaikkeen negatiiviseen. Jotta osaisin ottaa sen kypsästi vastaan. Ja täytyy jatkaa tämän kehon työstämistä.....taitaa olla elämänmittainen matka.