Lauantaina on lapsettomien lauantai, se virallinen lapsettomien lauantai. Olen ollut elämässäni joka ikinen lauantai lapseton. Viimeisen runsaan vuoden ajan olen ollut vielä kipeämmin lapseton joka lauantai. Joka ikinen lauantai. Joka lauantai minulla ei ole lasta. Miten tämä yksi lauantai sitten eroaa muista? Mielestäni se eroaa paljonkin. Silloin on oikeus surra ehkä avoimemmin, mutta tärkeintä on mielestäni jakaa tietoa niille, jotka eivät ole lapsettomia. Lapsettomuus on kova ja kipeä paikka monille. Ja ne parit, jotka ovat täysin omasta tahdostaan lapsettomia, he ovat pieni osuus niistä lapsettomista pareista. Ei ole kohteliasta kysyä, että "Milloin teille on perheenlisäystä tulossa" ellei henkilö ota sitä itse puheeksi. 

Arkailen lapsettomuuden leimaa itsessäni, vaikka olen lapseton. Viimeiseen asti mietin olisinko uskaltautunut Simpukan lahjasolutapahtumaan eilen Helsingissä. Viimeiseen, mutta arkuus ja pelko ottivat liikaa valtaa. Nyt harmittaa ja harmittaa täysillä. Olen yrittänyt viime elokuusta asti ottaa yhteyttä vertaistukiryhmään. Sähköposti on draft-laatikossani odottamassa vain sitä, että painaisin Send. Mikä siinäkin on niin vaikeaa? Pelkäänkö jotain leimaa? Ja vaikka saisinkin tämän mystisen "leiman" niin eihän siinä ole mitään hävettävää.

Eilen kuulin ystäväni plussasta. Miten siihen voisi suhtautua kun olemme yhdessä olleet näissä lapsettomuuden poluilla. Hän kylläkin eri syystä kuin minä. Hän on minua 12 vuotta vanhempi ja ikä on ollut merkittävä tekijä. Miten suhtautuisin? En tiedä, oma plussaus tuntuu olevan jossain kaukana, mutta jos jomman kumman piti nyt plussata niin ehkä suon sen hänelle. Koska hänellä ei ole aika puolellaan. Mutta tänä vuonna hänen lapsettomien lauantai ja äitienpäivä ovat jo jollain tasolla erilaisia. Omani ovat vielä samanlaisia kuin viime vuonnakin. Väkisinkin ja se tuntuu pahalta. Pahemmalta kuin vuosi sitten.