En ole kovin toiveikas tämän viikon ja tulevan hoidon suhteen. Minun piti aloittaa tänään ovulaatiotestit, kp9. Aamulla menin vessaan ja tavalliseen tapaan lorottelin pönttöön. Ei mitään muistikuvaa mistään ovulaatiotestin tekemisestä tai muusta. Ärsytti. Huomenna sitten. Aamulla on taas heti ensitöiksi follikkeliultra klinikalla. Tuntuu, että edellisestä follikkeliultrasta on niin lyhyt aika, mutta toisaalta pitkä. Toivo onnistumisesta ei ole herännyt. Lähinnä epätoivo siitä, kuinka pitkälle tässä pitääkään vielä mennä. IVF-hoitoihin asti, toivottavasti ei, sillä ne jotenkin pelottavat minua. Toivoisin, että näillä inseminaatioilla onnistuttaisiin. Lääkäri sanoi, että meillä on inseminaatiolla hieman suurempi todennäköisyys onnistua kun parilla, jotka ovat selittämättömästi lapsettomia eivätkä onnistu kotikonstein. Koska meissä ei periaatteessa ole ainakaan vielä tiedossa mitään selittämätöntä vikaa. Kotikonstein meille ei raskaus voi alkaa koskaan. Sitä on turha haaveilla.

Kävin kylpylässä viikonloppuna ystävän kanssa. Tuntui, että raskaana olevia oli siellä koko Suomen edestä. Ei tainnut olla, mutta en ole aikaisemmin vaan niin paljon kiinnittänyt huomiota heihin. Nyt kiinnitän huomiota, koska olen kateellinen. Facebookiin on sukulaiseni laittanut vauvavatsakuvansa. Hänelle olen kateellinen, mutta en läheiselle ystävälle tai siskolleni. Niinhän se taitaa mennä, ettei niille itselle rakkaille ihmisille voi olla kateellinen kun on heidän puolestaan niin onnellinen. Kateus, kateus, kateus. Minulle kirosana. Joidenkin mukaan täysin normaalia tässä tilanteessa.

Olen ollut terapiassa tauolla nyt poikkeuksellisen neljä viikkoa. Sairastuin ja sitten terapeuttini joutui perumaan. Huomaan, että raiskauksen mukanaan tuoma kipuilu on muuttanut muotoaan. Ehkä tämä lapsettomuus teki asialle jotain. Ja avioliitto. Ja ylipäätään aviomies. Tuntuu joskus tyhmältä, että tämä lapsettomuus satuttaa. Ja että odottaminen tuntuu rankalta. Se ei ole niin rankkaa kuin oli kipujen, lääkkeiden ja muiden asioiden kanssa aiemmin. Nyt pitäisi olla helppoa. Mutta ei se silti ole. Terapiassa minua jopa hävettää puhua tästä lapsettomuusasiasta, koska jotenkin terapeuttini on nähnyt minussa sen pahasti traumatisoituneen puolenkin. En tiedä miksi hävettää, on tämäkin omalla tavallaan iso asia.