Perjantaina aloitin Puregonin pistämisen. Sekoilua oli jo apteekissa kun hakiessani joudun taas saman farmaseutin asiakkaaksi kun niin kovin usein aikaisemmin. Hän on mukava ja asiantunteva, mutta mokailee joskus. On esimerkiksi myynyt minulle viisinkertaisen annoksen reseptillä ollutta lääkettä. Hän sanoi epäselvästi ja erilailla kun pakkausselosteessa niin Puregonin säilytyksestä. Uskon nyt tässä tapauksessa pakkausselostetta. Lääkkeen hinta 99,99 e. Kysyin lääkäriltä hintaa ja hän sanoi "Kyllä se on alle satasen". Olihan se, mutta ei kovin paljon alle. Huvittavaa. Tämä kuukausi on mennyt taloudellisissa asioissa täysin mäkeen. On tullut isoja laskuja, joita ei muistanut (työttömyyskassan maksu, Hesarin vuosimaksu tms.) ja sitten isoja laskuja (lapsettomuushoidot), joihin oli kuitenkin varautunut. Tästä tulevasta inseminaatiosta (jos onnistuu) tulee kalliimpi kuin edellisestä, sillä käyntejä on ainakin kaksi enemmän nyt kuin viimeksi.

Perjantaina tärisevin käsin pistin illalla itseeni. Oikeasti sekoilin ihan ensimmäisen pistoslääkitykseni kanssa ja aloin jo epäillä älykkyysosamäärääni. Miten vaikeaa voi olla selkeiden ohjeiden seuranta? Pistäminen meni hyvin. Sen jälkeen kun olin ensin istunut olohuoneen lattialla pistoskynä kädessä noin viisi minuuttia ja  yrittänyt tsempata itseäni. Lauantaina pistämisessä meni jokin ehkä pieleen, koska vaikka pidin neulaa 5-8 sekuntia sisällä piston jälkeen, nestettä tuli pistoreiästä vatsalla neulan mukana. Ilmeisesti pistin liian nopeasti eli painoin männän vain niin äkkiä alas, ettei se ollut riittävän hidasta toimintaa. Yritin arvioida silmämääräisest montako mikrolitraa lääkettä tuli takaisin ja mikä on oikeastaan sen mikrolitramäärä jota pistän itseeni. Sitä on täysin aukottomasti mahdoton sanoa, koska ampullissahan on ylimääräistäkin. Arviointini mukaan vatsalla ei ollut viittä mikrolitraa enempää, joten suurin osa lääkkeestä olisi kuitenkin mennyt oikeaan paikkaan. Eilen olin viisaampi ja kaikki meni taas putkeen. Jännityskin pistämisestä alkaa olla tiessään. Kyllä tästä selviää. Muuten taas vain odotellaan. Alavatsalla tuntuu (molemmilla puolin!!!!) kireyttä eli melkein arvaan huomisen tuomion. Liikaa folleja, mutta ei pidä menettää toivoaan ennen kuin sen kuulee.

Henkisellä puolella olen jotenkin ihmeellisen tyyni. Tuntuu, että olen hypännyt junaan joka etenee enkä oikein aina tiedä mikä on määränpää tai millä asemilla joudumme pysähtymään. Kuitenkin, koska en ole kuski, en voi kaikkeen vaikuttaa. En ole edes konduktööri, olen vain matkustajana ja ehkä se määränpää on äitiys. Asemia, joita pelkään ovat keskenmeno ja kohdun ulkoinen raskaus. Tuntuu hölmötä pelätä tuollaisia asioita kun ei ole vielä koskaan tullut raskaaksi. Tietysti myös pelkään, että lopullinen määränpää on se, ettemme koskaan tule raskaaksi. Tiedän, että näitä on täysin turha miettiä nyt, mutta mietityttävät kuitenkin. Johonkin tämä juna vie ja täytyy vain kulkea sen mukana ja katsoa mitä tulee eteen. Tyynenä, rauhallisena, luottavaisena?