"Mulla on niin vaikeaa"/"meillä on niin vaikeaa", kuulin tämän lauseen eilen kaverilta (ei läheisimpiä ystäviä). Kuuntelin häntä ja myötäilin. Kyllä, on vaikeaa. Kotona pillahdin itkuun, ei kaverillani ole vaikeaa. Hänen vaikeutensa on se, että joutuvat muuttamaan peruskorjauksen tieltä hetkeksi pienempään asuntoon. "Meillä on niin vaikeaa, tulee muuttamista kahteen kertaan, en ymmärrä miten kestämme/jaksamme juuri nyt mä olen vielä laihiksella". Tällä kaverillani ei ole elämässään ollut mitään oikeasti vaikeaa. Ei sairautta, traumaattisia kokemuksia, työttömyyttä, lapsettomuutta. Tiedän, että elämän vaikeus ja rankkuus ovat subjektiivisia kokemuksia. TIEDÄN. En saisi verrata, kukaan ei saisi vähätellä kenenkään vaikeuksia. Mutta silti, ehkä täällä blogissa voin, ihan hiukan. Nyt kun ärsyttää ja olen kateellinen kaikille ihmisille joilla elämässä on helppoa. Olen ärsyyntynyt kaveriini, tekisi mieli huutaa, että "herää tämän maailman oikeisiin vaikeuksiin". Mutta en tietenkään voi.

Minulle tämä lapsettomuus ja hoidot eivät ole elämän suurin kriisi tai mahdottoman vaikeakaan asia. Tietysti epätietoisuus on vaikeaa ja rankkaa, se on henkistä. Odottaminen on joskus rankkaa ja olen helposti kärsimätön. Se ottaa välillä ylivallan ja silloin tuntuu vaikealta, mutta suurimmaksi osaksi pystyn sitä normielämässä pitämään aisoissa. Silti tämä on pientä verrattuna siihen mitä olen kokenut aikaisemmin. Minut raiskattiin äärimmäisen julmalla ja väkivaltaisella tavalla joitakin vuosia sitten. Olen kärsinyt fyysistä kivuista pitkään. Olen kärsinyt vuosien unettomuudesta ja joutunut pärjäämään 2-3 tunnin yöunilla kävellen zombiena pitkin kaupungin katuja. Olen yrittänyt itsemurhaa ja menettänyt kaiken elämänilon. Olen ollut äärimmäisen yksinäinen ja käpertynyt kotiini pelkojeni vallassa. Olen käynyt terapiassa, useilla lääkäreillä ja monen monta kertaa sairaalassa eri poliklinikoilla (naistentaudit, urologia, neurologia, ortopedia...). Fyysisesti nämä lapsettomuushoidot ovat minulle helppoja. Mikään ei satu paljon, käyntejä on kuitenkin vähän, lääkäri on sama eikä tarvitse ajatella traumaattisia muistoja. Selkeä ero on, että nämä lapsettomuushoidot maksavat rahaa mitä nuo raiskauksen jälkihoidot eivät minulle maksaneet.

Mitä sitten pitäisi tehdä kun tapaa tällaisia ihmisiä? Hymäillä hiljaa ja olla myötätuntoinen? Yrittää tsempata? Tarjota apua? Olla hiljaa omista ongelmista? Toisaalta kyllä tämä lapsettomuus on sen verran kova asia, että yhdestäkään kanssasisaresta en ajattele niin, että heillä ei olisi mitään valitettavaa. Koska ilman raiskauskokemustani tämä olisi varmasti paljon vaikeampi juttu. Halusin tämän sanoa, etten nyt suututa ketään samassa tilanteessa olevaa. Minusta tuntuu, että me lapsettomat/hoidoissa olevat olemme kaikki samalla puolella. Jos olisi mahdollista, en haluaisi toivottaa tänne puolelle yhtään enempää ihmisiä, mutta elämä vain on.

Itse hoitoihin: Follikkeliultra on varattu 28.1. Tiistai. Kiertopäivä 10. Kiertopäivä 14 on lauantai ja kiertopäivä 15 on sunnuntai. Inseminaation mahdollisuudet ovat kiertopäivä 16 maanantaina tai kiertopäivä 13 perjantaina. Ensimmäinen ehkä liian aikainen, jälkimmäinen ehkä liian myöhäinen. Viikon päästä katsotaan miltä näyttää, onko rakkulaa ja minkäkokoista, että voitaisiinko jotain tehdä tässä kierrossa. Kyllä pelottaa, että ei voi. Se olisi kauheaa. Mutta jos niin käy, niin käy.