Voi kun olen niin kärsimätön. Odottaminen tuntuu turhalta ja inhottavalta. Tilanteen hallitsemattomuus saa hermostumaan. On tavallaan helpottavaa kun ei tarvitse pettyä kuukautisten tullessa tässä vaiheesa kun mitään hoitoa ei aktiivisesti tehdä. Spontaanin raskauden todennäköisyys on 0 %, meille ei voi tulla sellaista äkkinäistä ylläriä. Se on helpottavaa, mutta samalla niin rasittavaa. En voi olla raskaana ennen kuin jotain konkreettista tehdään sen asian eteen. En voi leikitellä mielessäni ajatuksella, että meille voisi ensi alkukesästä syntyä vauva. Vaikka etenemme lapsettomuutemme kanssa nopeasti, niin haluaisin edetä vielä nopeammin. Toisaalta luoko nyky-yhteiskuntakin hieman sellaista kuvaa, aina nopeammin, tehokkaammin ja täydellisemmin. Tiedän, että tämä aika, jota kutsun odottamiseksi (vaikka ei sitä oikeasti ole siinä mittakaavassa, että jotkut odottavat vuosikausia) on hyväksi, koska ehdin käsitellä ja ajatella paljon asioita. Oma kärsimättömyys tuntuu niin lapselliselta. Minulla on sukulainen, joka sai lapsen vasta 17 vuoden odottelun, haaveilun ja yrittämisen jälkeen. Ja minä ruikutan parin kuukauden odotuksesta, tuntuu lapselliselta ja naurettavalta.

Mies kävi eilen verikokeissa. Tulokset valmistuvat kahdessa viikossa, jonka jälkeen hän käy toisella lääkärillä kuin lapsettomuuslääkärillämme. Ja sen jälkeen voimme varata ajan taas omalle lapsettomuuslääkärillemme. Nämä käynnit, töidemme luonteen vuoksi varsinkin yhteiset mahdolliset ajat käydä klinikalla ovat todella kortilla. Ja kun tähän vielä lisää sen miten lääkärille saa aikoja niin joidenkin käyntienkin määrä ajankohtaa täytyy venyttää. Miehen työ tässä on oikeastaan se hankalampi. Itselläni on täysin joustava työaika ja periaatteessa pääsen milloin vain poikkeamaan klinikalla. Tämä on ehkä parempikin kyllä näin päin, koska sitten kun/jos/joskus/ehkä inseminaatioita ja muita hoitoja aloitetaan niin mieheni ei tarvitse välttämättä olla paikalla. Kun odotimme klinikalla tiistaiaamuna, kaikki muut siellä kävijät olivat naisia, yksin. Näin se vähän taitaa mennä. Mutta miehelle pitäisi tosiaan saada nyt sopimaan sekä urologin aika että taas yhteinen aikamme (hoitosuunnitelma?)  lapsettomuuslääkärillemme.

Koen, että minun pitäisi osata olla kärsivällinen ja ymmärtää, että jotkin asiat vain ottavat aikansa. Olen kokenut vaikean traumaattisen kokemuksen, josta toipuminen vaati kärsivällisyyttä, toivon ylläpitoa ja paljon työtä. Oikeastaan tämä lapsettomuus vaatii ihan samoja asioita. Pitää olla vahva ja jaksaa yrittää. Ja kun romahtaa, niin jaksaa kiivetä takaisin ylös. Mennä vaikeimman kautta tunteita ja tuntemuksiaan läpi. Kokemastani seksuaalisesta väkivallasta ja siitä selviytymiseen tässä on yksi iso ero. Teen tätä mieheni kanssa. Seksuaalisesta väkivallasta jouduin toipumaan "yksin". Yksin lainausmerkeissä, koska olihan minulla tukenani psykologi, lääkäri, psykiatri ja fysioterapeutti. Oikea armeija ihmisiä. Mutta yksin kuitenkin, että arjessa minun piti elää sitä yksin. Arjessa elän onneksi mieheni kanssa tätä lapsettomuutta. Elän ja yritän miettiä positiivisia puolia sille, että meillä ei ole vielä lasta. Voin harrastaa, voin käydä iltaisiin kuvataideterapiassa, voin lähteä aamuvarhain uimahalliin jos siltä tuntuu, voin lähteä ex tempore jumppaan tai kaupungille ystävän kanssa töiden jälkeen, voin nukkua aamuisin pitkään jos haluan jne. Positiivisia puolia on liuta ja yritän nyt nauttia niistä ja toivoa, että elämä muuttuu. Joskus varmasti tulen kaipaamaankin tätä aikaa, mutta nyt kaipaisin tietysti sitä toisenlaista arkea. Ruoho taitaa tosiaan olla aina vihreämpää aidan toisella puolella.