Vauvavuotta on 2/3 jo takana eikä se ollut aina sellaista kun kuvittelin. Ensinnäkin kuvittelin sen rankemmaksi. Ja toisaalta helpommaksi. Rankemmaksi siinä mielessä, että kuvittelin olevani väsynyt ja pinna kireällä. Helpommaksi siinä mielessä, etten ymmärtänyt millaista huolta liittyy lapseen. Silloin kun hän on niin räkäinen, että saa hädin tuskin henkeä tai silloin kuin oppii konttaamaan sängyltä alas. Mutta on se vaan ollut niin ihanaa. Jos olisin lapsettomana tiennyt mitä olimme vailla, lapsettomuus olisi ollut paljon rankempaa. Onneksi en tiennyt.

Nyt toinen lapsi on enemmän ja enemmän mielessä. Imetän vielä vauvaa eikä kierto ole käynnistynyt, mutta olimme yhteydessä klinikalle. Vanha klinikkahan on lopettanut toimintansa ja siirtynyt toimimaan toisella klinikalla. Olimme sinne yhteydessä luovuttaja-asioissa. Haluaisimme tietysti saman luovuttajan mahdolliselle tulevalle sisarukselle. Siihen olemme jonossa nyt. Jos samaa ei ole mahdollista saada, pitää hieman surra sitä, ettei geneettinen täyssisarus ole mahdollisuus ja sitten valita mahdollisimman samanoloinen luovuttaja. Suomalainen luovuttaja. Sillä vauvallamme on suomalainen luovuttaja ja jos joskus toisen lapsen saamme, haluan lasten olevan samalla viivalla mahdollisen yhteydenoton kanssa. Jos toisella on suomalainen luovuttaja ja toisella tanskalainen niin siinä on mielestäni jotain hassua. Vaikka geeneillä ei ole niin väliä, oikeasti. Niin silti. Olen ehdoton suomalaisesta luovuttajasta.

Äitiyslomani päättyy muutaman viikon päästä. Sitten jatkan hoitovapaalla ja työsuhteeni päättyy syyskuussa (sille ei ole tulossa jatkoa). Sitten olen varmaan ainakin vuoden loppuun ihan rehellisesti hoitovapaalla ja siitä eteenpäin työttömänä työnhakijana. Lasta emme halua laittaa hoitoon ennen kuin hän täyttää kaksi vuotta. Joten jos saan töitä niin mieheni jää sitten hoitamaan vauvaa kotiin. Tällä hetkellä minulla ei ole kiire töihin tai uraa luomaan. Tässä hän on, odotettu rakas lapsi.

Blogi on nyt elellyt hiljaiselämää, mutta kun alamme joskus tehdä sisarusta niin varmaan aktivoidun enemmän. Minulla on toinenkin blogi, jossa ei ole ollut päivitystä 1,5 vuoteen. Nyt sinnekin tein päivityksen :)

Vuosi sitten tein positiivisen testin. Vieläkin se itkettää kun muistaa sen ikionnellisen hetken. Raskausaika oli enemmän tai vähemmän stressaavaa ja inhottavaa (se valtava oksentelu, synnytyspelko, liitoskivut), vaikka toki odotimme jotain uutta ja ihanaa. Ja nyt se uusi ja ihana on täällä. Joka päivä. Ilostuttamassa ja kasvattamassa rakkautta. Kun vauva oli noin kahden viikon ikäinen, hän heräsi usein jossain kohtaa yötä pidemmäksi aikaa ja hikkasi pitkään ja hartaasti. Istuin keittiössä pienen pieni vauva sylissäni, heijasin ja laulelin kun odotimme, että hikka lähtee. Aika usein laulamisesta ei tahtonut tulla mitään, koska olin niin liikuttunut kun mietin niitä kaikkia öitä elämässäni kun olin valvonut. Mutta koskaan en ollut valvonut niin onnellisen asian äärellä kuin silloin.

Vauva vaatiin tietysti 100 % huomiotani, mutta saan hänestä kuitenkin "lomaa" päiväunien aikana. Joskus unien kestäessä pitkään, tulee jopa hieman ikävä. Herää jo juttelemaan ja leikkimään kanssani. Joskus kesken leikkien huomaan olevani uupunut samoista leikeistä ja siitä 100 % huomiosta jota vauva tarvitsee ollessaan hereillä. Mutta seuraavassa hetkessä hän saattaa olla jo unessa. Joskus unesta on vaikea saada kiinni ja hieman hermostuneenakin laitan vauvan vaunuihin ja lähden kävelyttämään häntä uneen. Kun vauva on nukahtanut vaunuihin, tekisi mieli ottaa syliin ja kuiskata korvaan pahoittelut siitä kuinka hermostuin ja ärsyynnyin mielessäni taas pakotetusta vaunukävelystä. Vaunukävelyt ja happi tekee oikeasti hyvää, vaikka joskus väsyttää. Öisin saataan huoahtaa kymmenen kertaa kymmenessä herätyksessä, mutta samalla en vaihtaisi sitä mihinkään. Tai rehellisesti, ehkä vaikka viiteen herätykseen. Mutta jos lapseni tarvitsee yön aikana tarkistaa 10 kertaa, että olen varmasti siinä niin tehköön sen. Koska tiedän, ettei tämä ikuisesti kestä. Äitini sanoi minulle viisaasti, että mikään vaihe ei kestä ikuisuuksia. Se todella kannattaa pitää mielessä. Vaikka väsyttäisi.

Se herätessä oleva hymy. Tarkkaavainen katse kun selostan vauvalle lukemaani lehteä. Uniset kädet hipelöimässä kättäni tai rintaani yöllä. Tiukka ote letistä. Ikenet olkapäässä. Öiset potkut. Kaikki tämä. Aikuiselämäni onnellisinta aikaa.

(Muuten, vihasin ylikaiken lapsettomuusaikana kun sanottiin, ettei voi tietää mitä rakkaus on ennen kuin saa oman lapsen. Vihaan tuota edelleen, koska se ei ole mielestäni totta. Lapsen saaminen opettaa rakkaudesta paljon, mutta se ei opeta mitä rakkaus on. Kyllä sitä ilman lastakin tietää mitä rakkaus on)

Synnytys meni lopulta paljon paremmin kuin kuvittelin, se ei ollut ollenkaan niin hirveää kuin etukäteen pelkäsin. Toipuminen oli ainakin sata kertaa helpompaa kun etukäteen luulin. Synnytys alkoi supistuksila. Olin supistellut noin 8 tuntia kun oli kello sen verran, että piti päättää lähteekö mies töihin vai ei. Koska supistukset olivat olleet koko 8 tuntia samanlaisia, kestoltaan, taajudeltaan ja kivultaan, päättelimme etteivät ne välttämättä ole vielä synnytyssupistuksia. Olihan niiden väli kuitenkin noin 10 minuuttia. Mies lähti töihin. Parin tunnin päästä yhdellä supistuksella meni lapsivedet. Olin tässä vaiheessa supistellut noin 10-11 tuntia ja soitin synnärille kysyäkseni miten tulee toimia. Kätilön mielestä synnytys ei vielä ollut selkeästi käynnissä sillä supistusten väli oli niin pitkä. Hän neuvoi minua odottamaan kotona 12 h ja sitten vasta soitella uudestaan. Kätilöopisto ja Jorvi olivat sulussa ja Naistenklinikallakin vain pari paikkaa. Porvoo olisi siis meidän paikkamme. Ahdistuin tästä ihan valtavasti, olin käynyt pelkopolilla Kätilöopistolla ja jotenkin asennoitunut synnyttämään siellä. Porvoo tuntui kamalalta ajatukselta. Sitten tuli puheeksi vauvan kiinnittyminen ja koska vauva ei ollut vielä edellisenä päivänä neuvolassa ollut kiinnittynyt, meidän tuli vesien menon vuoksi tulla päivystykseen tarkistamaan asia (riskinä siis napanuoran luiskahdus). Tämän voisimme tulla tekemään Kätilöopistolle, mutta sitten pääsisimme kotiin.

Soitin mieheni kotiin töistä ja lähdimme Kätilöopistolle. Olin tunnin käyrässä. Minua supisteli noin 6 minuutin välein, mutta supistukset eivät piirtyneet käyrälle. Se ärsytti. Sydänäänikäyrä oli hyvää ja koska en laitteen mukaan juurikaan supistellut niin kätilö oli lähettämässä minua kotiin. Tunsin kuitenkin sen verran kipua, että pyysin häntä tarkistamaan kohdunkaulan tilanteen. Tässä vaiheessa olin 4 cm auki, joten minua ei enää lähetetty kotiin eikä Porvoon sairaalaan vaan alettiin etsiä synnytyssalia. Odotin ehkä 30-45 min päivystysosastolla ja sitten siirryimme saliin. Olin tässä vaiheessa melko kipuinen ja päivystysosastolta synnytyshuoneeseen kävellessä tuli kolme supistusta. Kätilön mukaan 3 min välein, mutta itse en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Kun pääsin synnytyssaliin siellä oli vastassa kätilö ja kätilöopiskelija. Spinaalipuudutusta alettiin valmistella ja sainkin sen melko pian. Spinaalipuudutuksesta ei ollut mitään hyötyä ja sitten tuli ehkä synnytyksen kivuliain hetki kun kätilö tarkasti kohdunsuun. Olin nyt 7 cm auki ja se tarkoitti sitä, että minulle pystyttiin laittamaan epiduraali. Olin tunnissa auennut 4 sentistä 7 senttiin ja puoli tuntia epiduraalin jälkeen olin 10 cm auki. Sitten alkoi synnytyksen pitkin ja tylsin vaihe. Siirtymisvaihe (joka joillakin on kuulemma huomaamaton). Se kesti 4,5 h ennen kuin ponnistusvaihe pystyttiin aloittamaan ja vain odotettiin, että vauva laskeutuisi kanavassa. Välillä olin turhautunut, olen auki tarvittavan määrän, mutta vauva vain hengaili jossain ylhäällä. Istuin keinutuolissa, jumppapallolla ja makailin sängyssä. Juttelin kätilöopiskelijan kanssa synnytyksestä ja peloistani.

Myöhemmin keskustelussa selvisi, että sydänäänissä oli ollut hieman liikaa laskuja (tai tarkemmin sanottuna eivät korjautuneet supistusten välissä ihan toivotusti) ja synnytyslääkäriä oli jatkuvasti konsultoitu. Olen iloinen, että tästä ei minulle kerrottu. Ponnistusvaihekin jouduttiin aloittamaan oksitosiinin avulla, koska ei voitu enää odottaa sydänäänten vuoksi. Sektiokin oli ollut mielessä, mutta ensin päätettiin kokeilla ponnistaa vauvaa hieman alemmas. Ponnistaminen oli ihan mielenkiintoista, aluksi en oikein osannut tehdä sitä. Tässä vaiheessa epiduraalin vaikutus oli jo hälventynyt, mutta olin saanut pudendaalipuudutteen, joten ponnistaminen oli siedettävää. Kyllä supistukset sattuivat samoin kuin ennenkin, mutta mitään sietämätöntä se ei ollut. Vauvan sykkeet loppuivat nyt aina kokonaan ponnistaessa/supistuksen tullessa ja tässä vaiheessa kätilö sanoi, että nyt ei voida enää kovin kauaa odottaa vaan vauva pitää saada ulos nopeammin. En tiedä saiko se sitten minut oikein tosissani ponnistamaan kun yhtäkkiä vauva alkoikin edetä kanavassa paremmin ja yhtäkkiä hän jo syntyikin. Punaisena, rääkyvänä, pienenä, alle kolmekiloisena, täydellisenä. Hän oli 10 apgar-pisteen vauva, joka pissasi heti synnyttyään päälleni. Istukan tuloa en enää tuntenut, sillä pudendaalipuudute alkoi toimia niin hyvin, että jalkanikin olivat puutuneet. Olin niin hirveän helpottunut kun hän oli syntynyt, elävänä. Ja synnytyskään ei ollut ollenkaan niin kivuliasta ja hirveää kun olin kuvitellut. Jalkojen puutumisen vuoksi en voinut käydä suihkussa ja minut kärrättiin osastolle pyörätuolissa.

Aluksi hieman pelkäsinkin hoitaa vauvaa, osaanko varmasti ja entä jos jossain vaiheessa alkaa vain itku jota emme saa loppumaan. Olin raskauden ajan pelännyt koliikkivauvaa ja vauvan ollessa kahden viikon ikäinen olinkin yliherkillä kaikkiin ääniin. Nytkö se koliikki alkaa. Tuntuu jälkikäteen hassulta, ei se alkanut eikä vauva ole kovin montaa kertaa kunnolla huutanut elämänsä aikana. Ensimmäisenä kotiyönä nälkää kun imuotteen saaminen rinnasta kesti 2 h (kamala hetki), kerran automatkalla mahakipua, 3 kk rokotusten jälkeen ja kerran pelästyttyään jotain taloyhtiön saunalla (veikkaan kaukumista, outoa kosteutta tms.). Muuten on saattanut hiukan itkeä tai kitistä, mutta on yleensä rauhoittunut imettämisellä tai kanniskelulla. Vauva oli melkoisen ilmavaivainen elämänsä viikot 2-7. Hän ei nukkunut levollisesti vaan kiemurteli ja unissaan kuului kaikenlaista ähinää, korinaa ja muuta sellaista. Aluksi sen kanssa oli itse vaikea nukkua, mutta äkkiä keho oppi suodattamaan ne pois. Vauvaa ei voinut viikkojen 2-7 aikana laskea valveilla pois sylistä muuta kuin vaipanvaihtoon sillä heti alkoi kitinä tai valitus. Maha oli kipeä ja liike teki sille hyvää. Paljon kanniskelua ja hytkyttelyä, mutta olin kovin kiitollinen ettei kuitenkaan loputonta itkua. Näihin viikkoihin kuului myös paljon ilman vaippaa oloa (auttoi ilmaa ulos), pierujumppaa ja vatsahierontaa. Kun vauva täytti 2 kk elämä helpottui siinä mielessä, että vauvan pystyi laskemaan esimerkiksi leikkimatolle vaikka viideksikin minuutiksi niin, että pystyi itse samalla tekemään jotain muuta. Myös mahallaan olo hiljalleen lisääntyi.

Jotkin asiat vauvassa ovat yllättäneet, suurimmaksi osaksi positiivisesti. Yksi negatiivisista yllätyksistä on liikkuminen. Ennen vauvaa kuvittelin, että vauvan kanssa käydään sitten ruokaostoksilla, työpaikalla lounaalla, kävelyillä, autolla mummoloissa jne. Vatsavaivainen vauva ei viihdy kaukalossa! Nukkuessaan sängyssä vauva väänsi itseään koko ajan unissaan kaarelle ja tämä ei onnistunut tietenkään turvavöiden vuoksi turvakaukalossa. Eli siellä ei siis viihdytty ja aina kun vauva heräsi niin piti pysähtyä imettämään/rauhoittamaan vauvaa tai pierujumppaamaan. Joten 250 km saattoi kestää loputtoman pitkään jos vauvaa ei saanut nukahtamaan kaukaloon edes hetkeksi. Emme huudattaneet vauvaa vaan kiltisti pysähdyimme vaikka 3 km välein kun tiesimme, että ollaan joskus kuitenkin perillä. Vaunuihin vauva nukahtaa yleensä, mutta jos herää sieltä niin on vaikea rauhoittaa uudestaan. Ja koska syöminen on hankalaa muualla kuin kotona, tämä rajoittaa tietysti vaunureissuja. Yritän pitää ne aina sen mittaisina, että vauva nukkuisi koko ajan. Joka päivä käydään nykyään jossain vaunuilla ja vauva on tähän astisen, lähes 4 kk mennessä herännyt hallitsemattomasti ainoastaan kerran. Aluksi en uskaltanut mennä kolmea minuuttia kauemmas kotoa. Kävelylenkit tein ihmeellistä tähden muotoista lenkkiä kotimme ympäristössä ja 300 metrin päässä oleva neuvolakin tuntui välillä olevan kovin kaukana. En halunnut, että pieni vauva joutuu itkemään vaunuissa vaan saa nopeasti turvan sylistä. Nykyään uskallamme mennä jo pidemmällekin. Vauva nukkuu vaunuissa kun ymmärrän olla laittamatta liikaa vaatteita. Näillä keleillä äitiyspakkauksen toppapuku ja makuupussi ovat jo liikaa. Vauva hikoilee oikein urakalla, joten olemme siirtyneet vähempiin vaatteisiin.

Meillä menee oikeastaan todella hyvin tällä hetkellä. Koitan kirjoitella vielä lisää. Hetket jolloin voisin rauhoittua kirjoittamaan ovat hieman kortilla tällä hetkellä.

Tunnen itseni moniongelmaiseksi ja siksi minua on ehkä vaikea hoitaa. Lääkäri tai hoitaja tuntuu pystyvän vain yhden kohdan auttamiseen kerrallaan mikä on ymmärrettävää. Tällä hetkellä se kohta on allaolevan listan numero 2, koska se on tärkein. 1 ja 3 jäävät vähemmälle huomiolle, vaikka oman kannalta ne ovat ihan yhtä tärkeitä.

1) Pelkään synnytystä fyysisesti, minulla on niitä vanhoja vammoja sukuelinten alueella ja vanhoja ongelmia. En halua uudestaan vaikeaa virtsaamisvaikeutta, repeämien loputonta parantelua, korjausleikkausta tai häpyluun parantumiseen kuluvaa ajanjaksoa. Pelkään siis synnytyksessä fyysistä vaurioitumista. Episiotomia on kohdallani kuitenkin todennäköinen, sillä voidaan ehkäistä tilanteessani vielä hankalampaa tilannetta. Mutta tätä lääkäri ei osaa arvioida kuitenkaan etukäteen mitä tapahtuu ja miten aikaisemmat vammani ja korjaukseni vaikuttavat synnytykseen. Tiedoissani lukee, että raiskaustrauman vuoksi pitää kiinnittää erityistä huomiota siihen, ettei esimerkiksi minua pidetä väkisin paikoillaan ilman että tiedän siihen pätevän syyn ja että repeämien ompelu tulee suorittaa leikkaussalissa (paitsi jos ihan pienestä kyse).

2) Vauva liikkuu huonosti, epikriisissä lukee, että spontaanisti vähän, mutta vielä provosoidessa tarpeeksi. "Vielä provosoidessa" kuulostaa korvaani huonolta, vaikka siinä ei ole negatiivista kaikua. Liikkeitä pitää tarkastella entistä tarkemmin. Vauvan sykevaihteluväli on ollut isompi ja sen vuoksi on epäily mahdollisesta napanuoraongelmasta. En halua lukea siitä tai tietää yhtään enempää. Hermoilisin itseni kuoliaaksi kun tällä hetkellä hermoilen itseni vain puolikuoliaaksi. Öisin en uskalla nukkua kun minua valvottaa synnytyksen pelko, mutta alitajuisesti haluaisin myös vahtia vauvaa kohdussani. Eihän mitään tapahdu unen aikana. Eihän se napanuora jää huonoon asentoon koko yöksi. Vauva kasvaa kuitenkin hyvin ja viime mittauksessa oli jo painoarvioltaan 2400 g, siis varmasti jo ylittänyt keskosen painorajan tähän päivään mennessä. Vauvan vointia seuraillaan säännöllisesti äitiyspolilla, joten mitään hätää ei pitäisi olla.

3) Pelkään vauvan menetystä ja henkisesti synnytystä. Nämä ovat niitä irrationaalisia pelkoja, joita en pysty  omassa päässäni. Jotain pahaa on tapahtunut ennenkin ja voi tapahtua nyt uudestaan. Haluaisin istua koko ajan kiinni sykkeitä mittaavassa laitteessa. Haluaisin tietää, että pystynkö henkisesti synnytykseen. Entä jos saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen? Entä jos en kykene ponnistamaan? Entä kun en pysty rentoutumaan kun kipu on merkki hätätilanteesta ja synnytys ei etene? Miten jaksaa kun joka päivä pelkää/odottaa, että tapahtuisiko se tänään? Entä jos se tapahtuukin huomenna enkä pysty. Olen yrittänyt valmistautua synnytykseen henkisesti niin paljon kuin mahdollista. Olen nyt vieraillut siellä synnytyssalissa itkemässä, mutta hyvä kun tuli käytyä. Se näytti pelottavalta paikalta, todella pelottavalta vaikka moni on kommentoinut sitä kodikkaaksi. Hyvä kun tuli käytyä sillä kodikkuus on mielestäni kaukana. Mutta nyt olen ainakin varautunut.

Koen näistä asioista oikeastaan suurta häpeää. Olen toki kovin onnellinen ja iloinen tästä, mutta raskausaika ei vain ole sopinut minulle. Ei se kaikille sovi, onneksi olen sellaisiakin tavannut. Muita hermoilijoita ja pelkääjiä, joiden onni puhkeaa kukkaan sillä hetkellä kun raskaus loppuu. Niitä jotka muistelevat raskausaikaa kauhuaikana. En ole siis epänormaali siinäkään suhteessa. Lapsettomuuden kokeneilla tämä on vielä yleisempää kuin muilla. Kun miettii niitä melkein 50 kerättyä munasolua ja kahta alkiota, jotka ollaan saatu aikaiseksi niin lienee selvää, että tämä on meille melko suurella todennäköisyydellä ainutkertainen kokemus. Raskaus on kuitenkin ollut uuden toivon ja elämän aikaa. Siksi niin tärkeää ja hienoa. Tämä aika on muovannut minua paljon. Opettanut uusia asioita itsestäni ja elämästä. Se ei ole poistanut kuitenkaan mitään aiemmin koettua tai vienyt minulta mitään. Raskausaika on ollut erilaista kuin joskus ajattelin, mutta ei pahalla tavalla. Se on kestänyt paljon pidempään kuin ikinä kuvittelin. Nyt tuntuu, että olen ollut raskaana paljon kauemmin kuin mitä olin hoidoissa. Aika on kulunut niin hitaasti. Mahdollisesti edessäolevat päivät ja viikot hyytelömassassa tuntuvat ahdistavilta, mutta onneksi tämäkin joskus päättyy.

Synnytyspelko on iso, mutta liittyy tällä hetkellä aika pitkälti vauvan menettämisen pelkoon. Äitiysloma alkaa ja mitä kuuluu tehdä kun on käsissään vain aikaa murehtia? Oikeastaan toivoisin, että aika kuluisi mahdollisimman nopeasti, mutta se matelee etanavauhtia. Marraskuu tuntuu niin kaukaiselta kun viikotkin tuntuvat niin pitkiltä. Pelkään, ettei pääkoppa kestä ollenkaan. Vauvalla ei kuitenkaan ole mitään hätää. Kaikki on ihan hyvin. Mutta minua pelottaa. Vauvani taitaa olla urheampi ja luottavaisempi kuin äitinsä. Pelkään atomeiksi hajoamista ajatusteni kanssa. Kunpa se aika kuluisi vähän nopeammin.

Piti tässä vierailla kerran päivystyksessäkin. Iltapäivään mennessä en ollut tuntenut yhtään vauvan liikettä ja aloin tehdä liikelaskentaa ohjeiden mukaisesti. Ensin tunnin (3 liikettä) ja sitten jatkoin ohjeiden mukaan toisen tunnin kun kymmenen ei tullut täyteen. Kahden tunnin aikana sain 7 liikettä. Ohjeiden mukaisesti odotin tunnin ja aloitin laskennan uudestaan. Kun sain seuraavan laskettavan tunnin aikana vain kaksi liikettä päätin soittaa päivystykseen ja kysyä neuvoa. Lähdin käymään siellä ja olin käyrällä 1 h 20 min, tänä aikana liikkeitä tuli enemmän kuin kotona, mutta edelleen hieman liian vähän. Lääkäri halusi ultrata vauvan ja ultralla kaikki näytti olevan hyvin. En oikein tuntenut liikkeitä jotka näkyivät ultralla. Tämä saattoi sitten johtua kovasta vatsakivusta joka oli vaivannut minua pitkin päivää. Vatsakivun syykin sitten sitten selvisi seuraavana päivänä kun kuume nousi ja alkoi kova ripuli sekä lihassäryt. Yön pimeinä tunteina ahdistuin listerian mahdollisuudesta ja vauvan liikkumattomuudesta (liikkeitä en siis varmasti myöskään tässä tapauksessa tuntenut kovien vatsakipujen vuoksi). Tauti meni ohi kohtalaisen nopeasti, vatsakipu on hävinnyt ja vauva taas liikkuu. Mutta se pelko, että jos siellä kohdussa nyt kuitenkin jyllää se listeria.

Olen nyt äitiyspoliseurannassa varmaan synnytyspelkoni, raskausdiabetekseni (ruokavaliohoitoinen, ei aiheuta mitään toimenpiteitä) ja viimeisinpänä pienen mahan&liikkumattomuus asian kanssa. Tuntuu, että äitiyspolikäyntejä on melko paljon, kolmena seuraavana viikkona kerran viikossa ja se tuntuu kohtalaisen tiuhalta seurannalta, varsinkin kun juuri viime viikolla piipahdin siellä päivystyksessä. Siitä on herännyt mieleen myös kysymys, että ovatko huolissaan jostain jota eivät minulle sano? Vai onko niin monta asiaa vain hoidettavaksi ja tarkistettavaksi. Lääkärikäynneillä olen joko kuin patsas tai itken koko ajan. Taidan antaa joko kuvan, etten pelkää ollenkaan tai sitten sen kuvan, että olen hermoraunio kaikkien pelkojeni kanssa.

Toivoin olevani ihan erilainen odottava äiti. Sellainen joka luottaa terveydenhuollon ammattilaisiin ja suhtautuu tulevaan synnytykseen luottavaisesti. Sellaiseen joka ei näytä "heikkouttaan" lääkärien edessä ja pystyy pitämään irrationaaliset pelkonsa päässään ja käsittelemään niitä siellä itsenäisesti. Ja selvittää ne pelot järjellä. Pelkään, että minussa on jo jokin "hysteerikko/ylipelkuri" -leima joka bongahtaa esiin aina kun otan yhteyttä. Tiedän, että pahat asiat ovat harvinaisia, mutta jotkut niitäkin kokevat. Olisinko minä kuitenkin jo kokenut tarpeeksi pahaa? Mutta eihän noin voi ajatella, ei se elämä niin pelitä.

Jotenkin voimaa tarvitaan tähän loppuraskauteen, ja sitä luottoa hyvästä tulevaisuudesta. Paljon muuta kuin elävää vauvaa en uskalla toivoa. Hän on meille jo niin rakas.

Kävin synnytyspelkopolilla keskustelemassa synnytyspelkoon erikoistuneen kätilön kanssa. Ensinnäkään en tiedä mitä lähetteeessäni luki, mutta tämä kätilö tuntui täysin häkeltyvän reaktiostani. En ollut montaa hetkeä itkemättä tapaamisella ja ääneni muuttui niin pieneksi, että hyvä kun itse kuulin mitä sain sanottua. Paikkana sairaala ja erityisesti synnytysosasto ahdistivat niin paljon. Olin etukäteen kuvitellut, että saisin keskustella turvallisessa ja ymmärtävässä ympäristössä  mietteistäni synnytystä kohtaan. Todellisuus oli se, että minä itkin ja kätilö kertoi monologina synnytyksen vaiheet ja kivunlievityskeinot, vaikka olin hetkeä aiemmin kertonut lukeneeni niistä lukemattoman paljon. Minua itketti eri kohdat, mutta en saanut tilaa kertoa miksi niistä ahdistuin eikä kätilö kertaakaan kysynyt esimerkiksi, että miksi itken. Välillä kätilö päivitteli sitä kun psykologi on eri sairaalassa. Koin ehkä, että pelkoni oli kuitenkin jotenkin poikkeuksellista (vaiko itkuni), vaikka luulin että synnytyspelkopoli olisi nähnyt kaikenlaista. Lopulta minulla oli mahdollisuus nähdä synnytyssali, mutta halusin vain mahdollisimman äkkiä ulos koko rakennuksesta paniikkini takia, että kieltäydyin. Sairaalan ulkopuolella itkin niin kovasti sitä miksi en mennyt katsomaan synnytyssalia, vaikka olen toki nähnyt siitä lukemattomia kuvia.

Tästä ensimmäisestä käynnistä jäi käteeni 2 h lääkärin aika varattuna seuraavalle viikolle. Koska minulla on niitä vanhoja vammoja niin ehkä niitä olisi kuitenkin hyvä vähän laajemmin tässä vaiheessa tarkastella. Käynti pelotti etukäteen, koska pelkäsin samanlaista itkukatastrofia kuin edelliselläkin kerralla. Samalla se oli huono, koska lukitsin itseni sillä en halunnut itkun toistuvan (ja tämän vuoksi en sitten ajatellut kaikkia pahimpia pelkojani vaan yritin työntää niitä johonkin hyvin syvälle). Käynnillä minua oli vastassa lääkäri ja kätilöopiskelija. Puhuttiin peloista ja kysyin joistakin asioista. Hän oli ymmärtäväisempi pelkoani kohtaan, mutta valitettavasti en sitten kehdannut ihan kaikkea kysyä vaikka jotain kysyinkin. Lääkäri ei tutkinut minua (eli tehnyt sisätutkimusta), koska ahdistuin siitä ja sanoi, ettei se ole tarpeellista, olen sitä katunut tietysti jälkeenpäin. Katsotaan sitten synnytystapa-arviossa tarkemmin. Lääkäri ultrasi vauvan ja siellä kaikki oli ihan hyvin. Vauva oli sellainen hiukan sirohko, mutta kuitenkin keskikäyrän alapuolella alakäyrän yläpuolella. Sukupuoltakin tiirailtiin, jotta voisin yrittää kiintyä vauvaan enemmän. Lisäksi kirjattiin ylös toiveitani. Paljon myös puhuttiin kiintymyssuhteestani vauvaan, koska olin siitä itse niin huolissani. Tärkein toiveeni oli, että kukaan ei koske minuun sanomatta ensin. Ei edes kannustavasti olkapäähän tms., kun olen kipeä se ei ole hyvä asia. Sain ajan uuteen pelkopolikeskusteluun lokakuulle ja synnytystapa-arvioon lokakuun loppuun. Lisäksi myöhemmin saan mennä tutustumaan synnytyssaliin kun synnytys on vähän lähempänä. Ihan vain pelkojeni voimakkuuden takia toivoisin, ettei raskaus menisi yliaikaiseksi. Ajatus siitä, että pitäisi se kaksikin ylimääräistä viikkoa pelätä ja ahdistua yötä myöten, tuntuu nyt liian rankalta.  

Näihin käyntien väleihin on mahtunut myös perhevalmennus ja neuvolakäynti. Perhevalmennuksessa itkin puolet koko ajasta, koska koin sen ahdistavana. Mietin, että kaikki muut odottaa vauvaa ja me ei vielä tiedetä mitä me oikein odotetaan. Lisäksi ajatus synnytyksestä oli niin pinnassa ja kun sitä pelkäsin niin se itketti. Neuvolassa itketti kaikki, keskustelu perhevalmennuksesta ja synnytyspelkopolikäynneistä. Neuvolakäynnillä tuli myös alhainen sf-mitta. Se on kasvanut ainoastaan 1 cm kahden kuukauden aikana ja siitä syystä sitä täytyisi nyt vähän tarkkailla. Vauva on kuitenkin ihan hyvän kokoinen. Vatsa on vielä aika helppo piilottaa tarvittaessa ja esimerkiksi takki päällä en näytä yhtään raskaana olevalta. Se on helpottanut sitä, ettei vauvasta tarvitse puhua töiden aikana. Toisaalta olen myös hämmentänyt hiljattain erästä työkaveria, joka luuli minun saavan vauvan helmikuussa mahani perusteella.

Miten meillä sitten valmistaudutaan vauvaan. No voi hyvänen aika, välillä tuntuu ettei mitenkään. Meillä on vihdoinkin pinnasänky (+patja), vaunut ja eilen saapunut turvakaukalo. Sitten on äitiyspakkaus ja kymmenkunta vaatetta (ja nekin kaikki 68 cm). Äitiyspakkauksessa on kaksi 50-56 cm asua, mutta muuten meillä ei edes ole mitään pientä vaatetta hankittu. Voihan kurppa. Niiden ostaminen on niin vaikeaa, en tiedä onko kyseessä peruspelkoni vauvan menettämisestä. Ostoslistalla on nyt vielä lämpöpussi turvakaukaloon, harsoja, vaippoja ja kylpyamme. Niiden minulle vihjattiin olevan ne tärkeimmät mitä olisi hyvä olla valmiina ja kaiken muun ehtii sitten myöhemminkin. Meillä ei vielä näytä siltä, että olisi vauva tulossa, mutta toisaalta laskettuun aikaan on vielä vajaa kahdeksan viikkoa aikaa. Töitä minulla on jäljellä noin 1,5 viikkoa. Ehkä sitten sen jälkeen pystyn jotain hankkimaan tai pakotan itseni hankkimaan vielä vaikka niitä vaatteita. Kaiken kaikkiaan kun miettii rahallisesti (jos niin saa miettiä) olemme tuhlanneet vauvatarvikkeisiin 440 euroa ja se oikeastaan hävettää, koska niin monet ovat puhuneet useiden tuhansien ostoksista. Tuntuu jotenkin kamalalta. Kyllä vauvaa rakastan, mutta meillä se nyt ei näy käytettyinä euroina (ja oikeasti tiedän, ettei sillä ole mitään väliä). Ja odotankin vauvaa todella paljon, mutta varauksella.

On käynyt ilmiselväksi, että kehoani ei vissiin ole luotu näihin lastentekohommiin. Ensin kärsin rajusta raskauspahoinvoinnista rv 16 asti ja oksentelusta ylipäätään rv 21 asti. Jo rv 13-14 nivusten alue alkoi kipeytyä alavatsakin ollessa koko ajan kipeänä kuukautiskipumaisesti. Rv 16 alkoi selkäkipu, joka on laajentunut koko lantion alueelle. Askeleeni eivät ole enää kivuttomia ja tuolilta nousu vaatii tsemppausta. Neuvolassa sanottiin, että kivut johtuvat painonnoususta, mutta painan n. 2 kg enemmän kuin ennen raskautta, joten sitä on vaikea uskoa ainoaksi syyksi. Eiköhän se nyt vain johdu yliliikkuvista nivelistä, vanhasta vammasta ja kohdun kasvusta. Supistella aloin rv 19 aikoihin (kivuttomasti) ja nyt raja tuntuu olevan noin 500 metriä kävelyä kun tulee jo ensimmäinen supistus. Uusimpana on hiljattain todettu raskausdiabetes eli kehoni insuliinituotanto ei riitä kattamaan muuttunutta tilannetta. Kehoni järkyttyy kaikesta raskauteen liittyvästä. Mitä vielä on edessä, en uskalla edes ajatella. Oikeastaan tämä on surkuhupaisaa. Ehkä kehoni viestitti jo vaikealla raskautumisella, että minut on luotu ihan muihin hommiin. Silti en jaksa valitella liikoja, tämä on väliaikaista ja pitkällä tähtäimellä niin lyhyt aika elämässä, kärsin mielelläni jos vauvallani vain on kaikki hyvin. Laskettuun aikaan on 3 kk aikaa.  

Viime kerralla sain neuvolasta lähetteen pelkopolille. Tänään minulle soitettiin äitiyspoliklinikalta ja yritettiin vielä suostutella ryhmämuotoisen hoitopolun käyttämiseen. Kerrankin olin kovana, tarvitsen henkilökohtaisen käyntiajan. Pelkoni liittyvät niin paljon seksuaalisen väkivallan kokemukseen, etten usko ryhmässä tehtävien harjoitusten olevan minun juttuni. En väitä etteivätkö olisi hyviä ja hyödyllisiä, mutta tarvitsen tilan ja paikan keskustella myös niistä aiemmin koetuista asioista ja sen vaikutuksesta synnytykseen. Äitiyspoliklinikka lupasi antaa ajan mahdollisimman pian keskusteluun ja kun saan ajan, saatan ilmoittautua vielä siihen ryhmään (eivät poissulje toisiaan) sillä rentoutumisharjoitukset voisivat olla hyödyllisiä. Ennen en uskalla kuitenkaan ennen ajan saamista jos se henkilökohtainen aika kuitenkin viedään pois. Tiedän, etten ulospäin vaikuta tarpeeksi pelokkaalta, en itke mahani kanssa terveydenhoitajaa vasten vaan melko neutraalisti totean, että pelkään. Se on huono puoli sillä voimakkaampi reagointi antaisi todemman kuvan siitä kauhusta jota piilottelen sisälläni.

 Pelkään edelleen niin kovin vauvan menetystä, että olen lähes lamaantunut. En uskalla oikeasti ajatella, että vauva tulee meille. En tiedä uskonko sen sitten kun hän on syntynyt. Valmistautuminen on hankalaa. Ostimme käytetyn pinnasängyn muutama päivä sitten ja se kököttää sänkymme vieressä makuuhuoneessa. Enkä oikein tahdo ymmärtää sitä, onko sänky tullut jäädäkseen. Saako sänky oikeasti nukkujan? Yhdistelmävaunutkin ostin sitten kun aloin hankintoja muutama päivä sitten tekemään. Ne on kellarivarastossa, niitä ei vielä tarvitse katsella ja miettiä saako niihin oikeasti kyydittävän. Pinnasänky laitettiin paikoilleen jo, jotta arka, vanha kissamme ehtisi tottua muutokseen ja uuteen järjestykseen. Sängyn tieltä piano siirrettiin olohuoneeseen ja olohuoneesta ikivanha sohva kaatopaikalle. Pianon tilalle hankittiin kukkapöytä kissalle, jotta tämä voisi edelleen katsella maisemia ulos ikkunasta. Nämä olivat kissalle jo suuri järkytys. Kissaparka, lisää on tulossa. Vaatteita en ole hankkinut äitiyspakkausta ja kuutta kirpparibodya enempää (lisäksi miehen äidiltä jotain niitä 80-luvun vaatteita). En osaa ymmärtää paljonko vaatteita edes tarvitaan. Jos meillä on kaksi 56 cm vaatekappaletta niin se ei taida ihan riittää. On meillä yksi 50 cm, mutta oletan vauvan olevan iso joten niitä ei ehkä kannata hankkia etukäteen muita. Vai pitäisikö kuitenkin. Kaikkialta lukee, että ihmisillä on liikaa vaatteita vauvalle hankittuna, mutta mieheni ystävällisesti huomautti, että en toistaiseksi kuulu heihin. No onhan tässä vielä aikaa jotain hankkia äitiyspakkauksen ja bodien lisäksi.

Kaiken kaikkiaan, menee ihan hyvin. Kipuja on, mutta eivät haittaa kun miettiin lopputulosta. Pelkoja on, mutta niidenkin kanssa kestää. Onnellinen olen, silloin kun en pelkää. Ehkä tämä tästä. Töissä olen vielä noin 7 viikkoa. Hurjan lyhyt aika, mutta samalla tosi pitkä.  

Äitiyspakkaus ja miehen vanhemmilta saadut 80-luvun vaatteet ovat nyt ne hankinnat joita meillä on tällä hetkellä. Ihastelen niitä, mutta samalla mielessä on pelko siitä, että jokin vielä menee pieleen. Hiukan olen rauhoittunut niiden alavatsakipujen ja kohdunkaulan kipuilun kanssa. Jos niitä on jatkunut näin kovana jo 9 viikkoa ilman, että mitään pahaa on tapahtunut niin eiköhän ne sitten ole niitä normaaleja kohdun kasvuun liittyviä juttuja.

Olen kauhean rakastunut vauvaan. Välillä mietin minkälainen vauva on sieltä tulossa. Varmasti juuri se vauva, joka on minulle ja miehelleni tarkoitettu. Hän, jota olemme odottaneet.

Olen täällä blogissa lopulta vain hipaissut aihetta aikaisemmat traumat. Tietyllä tapaa raskaus on aktivoinutkin jotain vanhoja traumoja, vaikka ne niin hyvin hoidettuja ovatkin. Tai oikeastaan myös pelkoa traumojen aktivoitumisesta. Sitä onko se kovin todennäköistä, en osaa kuin arvuutella.

Raiskaus ja siinä niin fyysisesti kuin henkisesti vammautuminen ovat ilman muuta elämäni traumaattisimpia ja kamalimpia kokemuksia. Välillä on mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä miten joidenkin tuntemattomien minuun kohdistama järkyttävä teko voi olla niin merkittävä. Välillä tuntuu, ettei silläkään ole väliä, että tapahtumista on jo useita vuosia. Välillä on niin surullista ja pelottavaa mihin kaikkialle tekojen vaikutusten lonkerot ulottuvat. Vielä. Yhä edelleen. Toivoin, että raskaus oli raiskausvapaata aluetta. Se ei sitä kuitenkaan ole. Koko lantion alueeni on herkistynyt kivulle, kehoni on herkistynyt lantiossa tuntemaani kipuun. Se hälyttää jossain aivojen alhaisilla tasoilla. Nyt on hätä.  Kehoni on hätätilanteessa. Samassa hätätilanteessa kuin se oli raiskauksen jälkeen. Vaikka ei ole. Lapsettomuushoidot herättivät vähän samoja signaaleja. Painajaiset lisääntyivät, NE painajaiset. Ne joissa asiaa piti elää uudelleen. Raskaus on herättänyt niitä signaaleja. Toisaalta jokin raskaudessa on myös erilaista, kohtuvauvani on minulle rakas. Se vaimentaa hälytystä ja kehon hätää. Pystyn rentoutumaan välillä, mutta se vaatii työtä eikä tule itsestään.

MItä sitten liittyy tulevaan raskauden edetessä? Raiskauksen aikana keho on jonkun muun, sitä ei itse hallitse eikä voi valita mitä sille tapahtuu. Kehoani käytettiin jonkin muun halujen saavuttamiseen. Minä olin vain tapahtumapaikka jollekin jota en voi hallita. MItä synnytys sitten mahtaa olla? Hallitsematon ja kontrolloimaton tilanne mielestäni. Vauva on tärkeä, sen pitää saada syntyä. Jos sillä on ahdinko, saatan menettää kehoni kontrollin täysin, koska vauvan ahdinkoa pitää lievittää. Jonkun muun etu menee omani edelle. Pelkään synnytystä. Pelkään ajatusta sektiosta. Kivusta tiedän selviytyväni, mutta selviänkö tuntemattomista ihmisistä alueella mistä olen aiemmin niin pahoin haavoittunut. Luuleeko kehoni, että kyse täydellisestä hätätilanteesta ja humpsahdan traumamenneisyyteeni. Raiskauksen jälkeiset sairaalakokemukset on osin käsittelemättä. Olin kipeä ja minut piti leikata. Oli jo vähän kiirekin. En olisi halunnut tulla tutkituksi, mutta vammojen takia ei ollut vaihtoehtoa. En kontrolloinut tilannetta, en ymmärtänyt mitä tapahtui ja miksi. En halunnut leikkaukseen, en saanut päättää. En saanut omien tuntemusteni mukaan toimia tai odottaa, että olin valmis tutkittavaksi. Ja paljon sellaista tapahtui, mitä en tähän halua kirjoittaa. Kuitenkin, se oli trauma trauman päälle. Pieni trauma iso trauman päälle. Synnytys tapahtuu sairaalassa. Sairaala saa minut voimaan pahoin ja pelkään vain niin kovin paljon, ettei minua ymmärretä. Haluan synnyttää lapseni, mutta haluaisin edes jossain määrin pystyä kontrolloimaan sitä mitä tapahtuu ja kenen tahdosta. Käytännössä lienee mahdotonta. Miten selviän?

Menettämisen pelko/keskenmenon pelko/kuoleman pelko. Pelkään vauvan kuolemaa ja omaa kuolemaa. Pelkään komplikaatioita. Jotain pahaa on tapahtunut aiemminkin minulle, miksi niin ei voisi käydä uudestaan? Niin voi käydä uudestaan, koska elämä ei ole reilua. Elämä on äärimmäisen epäreilua ja se ei ole kenenkään vika (ainakaan useimmissa tapauksissa). Tämä raskaus on mahdollisesti meille ainutkertainen kokemus. En tiedä tuleeko koskaan enää hyviä alkioita tai onko meillä varaa uusiin hoitoihin esimerkiksi työttömyyden vuoksi. Jos nyt menetän tämän lapsen, tulenko koskaan uudestaan raskaaksi. Vai pelkäänkö koska tiedän, ettei tämä ole mikään itsestään selvyys. Raiskauksen myötä kehostani tuli ruma ja musta. En halunnut elää kehossani, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Minun oli pakko oppia sietämään runnoutunutta kehoani. Rankaisin kehoani, koska olin vihainen raiskauksesta. Olin vain vihainen vähän väärälle kohteelle. Ei minua kehoni takia raiskattu. Minut raiskattiin, koska olin väärässä paikassa väärään aikaan naisena. Jos olisin ollut blondi, 30 kg lihavampi, lyhyempi, hörökorvat jne. minut olisi raiskattu siinä tilanteessa siitä huolimatta. Tätäkin asiaa on niin paljon käsitelty, että useimmiten olen kehoni kanssa ihan sinut. Mutta nyt kun olen raskaana, voiko kehostani, tästä kerran rikotusta, tulla mitään kaunista ja elävää? Voi, mutta miten traumatisoitunut mieleni ymmärtäisi sen myös tuolla tunteen tasolla eikä vain järkitasolla.

Mikä sitten on ratkaisu tähän pelkoon ja näihin kokemuksiin? En tiedä itsekään. Tulen huonosti kuulluksi neuvolassa terveydenhoitajien toimesta. Sanon jotain, mutta siihen ei reagoida tai ymmärretä pelkoni/traumani laajuutta. MIksi voitaisinkaan ymmärtää kun asiaan ei tartuta eikä käsitellä enempää? Nämä ovat "normaaleja raskauden aikaisia mietteitä, joita tulee kaikille". Niin, tuleeko. Pelkäävätkö muutkin synnytyksen aktivoivan raiskausmuistot ja sitten mielen pakenevan turvaan johonkin niin kauas, etten ole enää kehossani kiinni? Olen yrittänyt mainita asiasta, huonolla menestyksellä. Psykologini oli sitä mieltä, että tarvitsisin lähetteen pelkopolille, koska tiedän niin vähän synnytyksen kulusta. Tiedän, että alkaa supistukset, sitten mennään sairaalaan ja sitten vauva syntyy siellä. Tarvitsisin enemmän tietoa siitä mihin voin vaikuttaa ja mihin en. Tarvitsisin enemmän faktatietoa (eikä internet-tietoa) siitä missä tilanteissa on sellainen hätä, että vauva pitää vain saada ulos ja empatia unohdetaan. Että osaisin sitten varautua jos tulee sellainen tilanne vastaan. Lisäksi haluaisin tietää konkreettisesti mitä toimenpiteitä saatetaan tehdä ja voisin etukäteen varautua niihin, ettei traumani liikaa aktivoidu. Pitäisi vain saada se lähete sinne pelkääjien paikkaan...neuvolasta se on vähän vaikeaa kun tämähän on normaalia.

Jotta ei nyt ihan väärää kuvaa tulisi tästä asiasta. En vello traumassani ja niiden muistoissa enää. Voin hyvin olla ajattelematta raiskausta. Elän hyvin onnellista elämää mieheni kanssa. Meillä on äärimmäisen hyvä parisuhde ja avioliitto. Vauva on toivottu ja jo niin kovin rakastettu. Meidän mielissämme odotamme maailman ihaninta vauvaa. Näin varmaan kaikki tulevat vanhemmat ajattelevat. Olemme hämmentyneitä, onnellisia ja mietimme miten elämämme muuttuu. Emme tiedä vauvoista ja lapsiperheenä olemisesta juurikaan mitään. Osaamme vain haaveilla ja kuvitella. Puhumme tulevasta lapsesta suurella rakkaudella ja raiskaus ei ole mustana asiana elämässämme. Se on jotain joka on vaikuttanut kovasti siihen kuka minä olen tällä hetkellä. Siten se on vaikuttanut myös siihen minkälaista elämää elämme mieheni kanssa ja minkälaisista asioista haaveilemme. Se ei ole kuilu, este, tabu tai mitään muutakaan meidän elämässämme. Se on jotain mikä tapahtui ja siitä oli pakko selvitä normaaliin elämään. Mutta silloin kun sitä miettii ja sen päästää sisäänsä, tämän kirjoituksen sisältämiä ajatuksia ja mietteitä tulee mieleen. Nyt niitä on ollut hieman enemmän kuin aiemmin ja ehkä jos niistä nyt avoimestikin kirjoitan, saan uusia näkökulmia ja suuntia. Ja asiasta tulee hallittavampi ja mahdollisesti synnytykseenkin pystyn lopulta valmistautumaan hyvin. Tai sitten en. Niin tai näin, jotenkin tästä selvitään. Koska muita vaihtoehtoja ei ole.