Tuntuu, että maaliviiva on lähellä, mutta samalla 100 metriä ennen maalia alkaakin hyytelö. Siinä edetään hitaasti ja raskaasti, jokainen hyytelössä otettu askel vastaa rankkuudeltaan viittä normaalia askelta. Sitä tuntuu juuri nyt kun aika matelee ja jokainen päivä on edellistä pelottavampi. Kiitollisena olen näin loppusuoralla, ennenaikaisen syntymän pelot eivät toteutuneet ja vauva on täysiaikainen. Raskaus on ollut henkisesti rankka. Fyysisen rankkuuden kestää kyllä, mutta henkinen puoli on vaikeampi. Menettämisen pelko on joka päivä kovempi, vaikka todennäköisyys siihen on pienempi.

Tunnen itseni moniongelmaiseksi ja siksi minua on ehkä vaikea hoitaa. Lääkäri tai hoitaja tuntuu pystyvän vain yhden kohdan auttamiseen kerrallaan mikä on ymmärrettävää. Tällä hetkellä se kohta on allaolevan listan numero 2, koska se on tärkein. 1 ja 3 jäävät vähemmälle huomiolle, vaikka oman kannalta ne ovat ihan yhtä tärkeitä.

1) Pelkään synnytystä fyysisesti, minulla on niitä vanhoja vammoja sukuelinten alueella ja vanhoja ongelmia. En halua uudestaan vaikeaa virtsaamisvaikeutta, repeämien loputonta parantelua, korjausleikkausta tai häpyluun parantumiseen kuluvaa ajanjaksoa. Pelkään siis synnytyksessä fyysistä vaurioitumista. Episiotomia on kohdallani kuitenkin todennäköinen, sillä voidaan ehkäistä tilanteessani vielä hankalampaa tilannetta. Mutta tätä lääkäri ei osaa arvioida kuitenkaan etukäteen mitä tapahtuu ja miten aikaisemmat vammani ja korjaukseni vaikuttavat synnytykseen. Tiedoissani lukee, että raiskaustrauman vuoksi pitää kiinnittää erityistä huomiota siihen, ettei esimerkiksi minua pidetä väkisin paikoillaan ilman että tiedän siihen pätevän syyn ja että repeämien ompelu tulee suorittaa leikkaussalissa (paitsi jos ihan pienestä kyse).

2) Vauva liikkuu huonosti, epikriisissä lukee, että spontaanisti vähän, mutta vielä provosoidessa tarpeeksi. "Vielä provosoidessa" kuulostaa korvaani huonolta, vaikka siinä ei ole negatiivista kaikua. Liikkeitä pitää tarkastella entistä tarkemmin. Vauvan sykevaihteluväli on ollut isompi ja sen vuoksi on epäily mahdollisesta napanuoraongelmasta. En halua lukea siitä tai tietää yhtään enempää. Hermoilisin itseni kuoliaaksi kun tällä hetkellä hermoilen itseni vain puolikuoliaaksi. Öisin en uskalla nukkua kun minua valvottaa synnytyksen pelko, mutta alitajuisesti haluaisin myös vahtia vauvaa kohdussani. Eihän mitään tapahdu unen aikana. Eihän se napanuora jää huonoon asentoon koko yöksi. Vauva kasvaa kuitenkin hyvin ja viime mittauksessa oli jo painoarvioltaan 2400 g, siis varmasti jo ylittänyt keskosen painorajan tähän päivään mennessä. Vauvan vointia seuraillaan säännöllisesti äitiyspolilla, joten mitään hätää ei pitäisi olla.

3) Pelkään vauvan menetystä ja henkisesti synnytystä. Nämä ovat niitä irrationaalisia pelkoja, joita en pysty  omassa päässäni. Jotain pahaa on tapahtunut ennenkin ja voi tapahtua nyt uudestaan. Haluaisin istua koko ajan kiinni sykkeitä mittaavassa laitteessa. Haluaisin tietää, että pystynkö henkisesti synnytykseen. Entä jos saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen? Entä jos en kykene ponnistamaan? Entä kun en pysty rentoutumaan kun kipu on merkki hätätilanteesta ja synnytys ei etene? Miten jaksaa kun joka päivä pelkää/odottaa, että tapahtuisiko se tänään? Entä jos se tapahtuukin huomenna enkä pysty. Olen yrittänyt valmistautua synnytykseen henkisesti niin paljon kuin mahdollista. Olen nyt vieraillut siellä synnytyssalissa itkemässä, mutta hyvä kun tuli käytyä. Se näytti pelottavalta paikalta, todella pelottavalta vaikka moni on kommentoinut sitä kodikkaaksi. Hyvä kun tuli käytyä sillä kodikkuus on mielestäni kaukana. Mutta nyt olen ainakin varautunut.

Koen näistä asioista oikeastaan suurta häpeää. Olen toki kovin onnellinen ja iloinen tästä, mutta raskausaika ei vain ole sopinut minulle. Ei se kaikille sovi, onneksi olen sellaisiakin tavannut. Muita hermoilijoita ja pelkääjiä, joiden onni puhkeaa kukkaan sillä hetkellä kun raskaus loppuu. Niitä jotka muistelevat raskausaikaa kauhuaikana. En ole siis epänormaali siinäkään suhteessa. Lapsettomuuden kokeneilla tämä on vielä yleisempää kuin muilla. Kun miettii niitä melkein 50 kerättyä munasolua ja kahta alkiota, jotka ollaan saatu aikaiseksi niin lienee selvää, että tämä on meille melko suurella todennäköisyydellä ainutkertainen kokemus. Raskaus on kuitenkin ollut uuden toivon ja elämän aikaa. Siksi niin tärkeää ja hienoa. Tämä aika on muovannut minua paljon. Opettanut uusia asioita itsestäni ja elämästä. Se ei ole poistanut kuitenkaan mitään aiemmin koettua tai vienyt minulta mitään. Raskausaika on ollut erilaista kuin joskus ajattelin, mutta ei pahalla tavalla. Se on kestänyt paljon pidempään kuin ikinä kuvittelin. Nyt tuntuu, että olen ollut raskaana paljon kauemmin kuin mitä olin hoidoissa. Aika on kulunut niin hitaasti. Mahdollisesti edessäolevat päivät ja viikot hyytelömassassa tuntuvat ahdistavilta, mutta onneksi tämäkin joskus päättyy.