Odotus sujuu aikalailla samoissa merkeissä kuin viimeksikin kirjoittaessani. Synnytyspelko (ja siihen liittyvä vauvan kuoleman pelko) ovat samoissa sfääreissä, tai oikeastaan vain kasvavat mitä lähemmäs H-hetki alkaa lähestyä. Nyt kun vauva syntyessään jäisi kokonsa ja ikänsä puolesta henkiin, tämä pelko on väistynyt ja kaikki on siirtynyt ainoastaan synnytyspelkoon. Ja siihen pelkoon, että tässä valmistaudutaan (vai valmistaudutaanko me ollenkaan?) vauvaan ihan turhaan.

Kävin synnytyspelkopolilla keskustelemassa synnytyspelkoon erikoistuneen kätilön kanssa. Ensinnäkään en tiedä mitä lähetteeessäni luki, mutta tämä kätilö tuntui täysin häkeltyvän reaktiostani. En ollut montaa hetkeä itkemättä tapaamisella ja ääneni muuttui niin pieneksi, että hyvä kun itse kuulin mitä sain sanottua. Paikkana sairaala ja erityisesti synnytysosasto ahdistivat niin paljon. Olin etukäteen kuvitellut, että saisin keskustella turvallisessa ja ymmärtävässä ympäristössä  mietteistäni synnytystä kohtaan. Todellisuus oli se, että minä itkin ja kätilö kertoi monologina synnytyksen vaiheet ja kivunlievityskeinot, vaikka olin hetkeä aiemmin kertonut lukeneeni niistä lukemattoman paljon. Minua itketti eri kohdat, mutta en saanut tilaa kertoa miksi niistä ahdistuin eikä kätilö kertaakaan kysynyt esimerkiksi, että miksi itken. Välillä kätilö päivitteli sitä kun psykologi on eri sairaalassa. Koin ehkä, että pelkoni oli kuitenkin jotenkin poikkeuksellista (vaiko itkuni), vaikka luulin että synnytyspelkopoli olisi nähnyt kaikenlaista. Lopulta minulla oli mahdollisuus nähdä synnytyssali, mutta halusin vain mahdollisimman äkkiä ulos koko rakennuksesta paniikkini takia, että kieltäydyin. Sairaalan ulkopuolella itkin niin kovasti sitä miksi en mennyt katsomaan synnytyssalia, vaikka olen toki nähnyt siitä lukemattomia kuvia.

Tästä ensimmäisestä käynnistä jäi käteeni 2 h lääkärin aika varattuna seuraavalle viikolle. Koska minulla on niitä vanhoja vammoja niin ehkä niitä olisi kuitenkin hyvä vähän laajemmin tässä vaiheessa tarkastella. Käynti pelotti etukäteen, koska pelkäsin samanlaista itkukatastrofia kuin edelliselläkin kerralla. Samalla se oli huono, koska lukitsin itseni sillä en halunnut itkun toistuvan (ja tämän vuoksi en sitten ajatellut kaikkia pahimpia pelkojani vaan yritin työntää niitä johonkin hyvin syvälle). Käynnillä minua oli vastassa lääkäri ja kätilöopiskelija. Puhuttiin peloista ja kysyin joistakin asioista. Hän oli ymmärtäväisempi pelkoani kohtaan, mutta valitettavasti en sitten kehdannut ihan kaikkea kysyä vaikka jotain kysyinkin. Lääkäri ei tutkinut minua (eli tehnyt sisätutkimusta), koska ahdistuin siitä ja sanoi, ettei se ole tarpeellista, olen sitä katunut tietysti jälkeenpäin. Katsotaan sitten synnytystapa-arviossa tarkemmin. Lääkäri ultrasi vauvan ja siellä kaikki oli ihan hyvin. Vauva oli sellainen hiukan sirohko, mutta kuitenkin keskikäyrän alapuolella alakäyrän yläpuolella. Sukupuoltakin tiirailtiin, jotta voisin yrittää kiintyä vauvaan enemmän. Lisäksi kirjattiin ylös toiveitani. Paljon myös puhuttiin kiintymyssuhteestani vauvaan, koska olin siitä itse niin huolissani. Tärkein toiveeni oli, että kukaan ei koske minuun sanomatta ensin. Ei edes kannustavasti olkapäähän tms., kun olen kipeä se ei ole hyvä asia. Sain ajan uuteen pelkopolikeskusteluun lokakuulle ja synnytystapa-arvioon lokakuun loppuun. Lisäksi myöhemmin saan mennä tutustumaan synnytyssaliin kun synnytys on vähän lähempänä. Ihan vain pelkojeni voimakkuuden takia toivoisin, ettei raskaus menisi yliaikaiseksi. Ajatus siitä, että pitäisi se kaksikin ylimääräistä viikkoa pelätä ja ahdistua yötä myöten, tuntuu nyt liian rankalta.  

Näihin käyntien väleihin on mahtunut myös perhevalmennus ja neuvolakäynti. Perhevalmennuksessa itkin puolet koko ajasta, koska koin sen ahdistavana. Mietin, että kaikki muut odottaa vauvaa ja me ei vielä tiedetä mitä me oikein odotetaan. Lisäksi ajatus synnytyksestä oli niin pinnassa ja kun sitä pelkäsin niin se itketti. Neuvolassa itketti kaikki, keskustelu perhevalmennuksesta ja synnytyspelkopolikäynneistä. Neuvolakäynnillä tuli myös alhainen sf-mitta. Se on kasvanut ainoastaan 1 cm kahden kuukauden aikana ja siitä syystä sitä täytyisi nyt vähän tarkkailla. Vauva on kuitenkin ihan hyvän kokoinen. Vatsa on vielä aika helppo piilottaa tarvittaessa ja esimerkiksi takki päällä en näytä yhtään raskaana olevalta. Se on helpottanut sitä, ettei vauvasta tarvitse puhua töiden aikana. Toisaalta olen myös hämmentänyt hiljattain erästä työkaveria, joka luuli minun saavan vauvan helmikuussa mahani perusteella.

Miten meillä sitten valmistaudutaan vauvaan. No voi hyvänen aika, välillä tuntuu ettei mitenkään. Meillä on vihdoinkin pinnasänky (+patja), vaunut ja eilen saapunut turvakaukalo. Sitten on äitiyspakkaus ja kymmenkunta vaatetta (ja nekin kaikki 68 cm). Äitiyspakkauksessa on kaksi 50-56 cm asua, mutta muuten meillä ei edes ole mitään pientä vaatetta hankittu. Voihan kurppa. Niiden ostaminen on niin vaikeaa, en tiedä onko kyseessä peruspelkoni vauvan menettämisestä. Ostoslistalla on nyt vielä lämpöpussi turvakaukaloon, harsoja, vaippoja ja kylpyamme. Niiden minulle vihjattiin olevan ne tärkeimmät mitä olisi hyvä olla valmiina ja kaiken muun ehtii sitten myöhemminkin. Meillä ei vielä näytä siltä, että olisi vauva tulossa, mutta toisaalta laskettuun aikaan on vielä vajaa kahdeksan viikkoa aikaa. Töitä minulla on jäljellä noin 1,5 viikkoa. Ehkä sitten sen jälkeen pystyn jotain hankkimaan tai pakotan itseni hankkimaan vielä vaikka niitä vaatteita. Kaiken kaikkiaan kun miettii rahallisesti (jos niin saa miettiä) olemme tuhlanneet vauvatarvikkeisiin 440 euroa ja se oikeastaan hävettää, koska niin monet ovat puhuneet useiden tuhansien ostoksista. Tuntuu jotenkin kamalalta. Kyllä vauvaa rakastan, mutta meillä se nyt ei näy käytettyinä euroina (ja oikeasti tiedän, ettei sillä ole mitään väliä). Ja odotankin vauvaa todella paljon, mutta varauksella.