Koko raskauden ajan on huolettanut monet asiat. Ja huolettaa edelleen. Oliko hiljattain sairastettu mahatauti kuitenkin listeria ja tekee siellä kohdussa pienelle nyt tuhojaan? Entä jos kaadun portaissa mahalleni kun olen niin kömpelö? Entä jos vauva vaan hiljaisesti kuolee kohtuun? Ovatko nämä kuukautismaiset alavatsakivut oikeasti normaaleja? Lista olisi loputon.

Synnytyspelko on iso, mutta liittyy tällä hetkellä aika pitkälti vauvan menettämisen pelkoon. Äitiysloma alkaa ja mitä kuuluu tehdä kun on käsissään vain aikaa murehtia? Oikeastaan toivoisin, että aika kuluisi mahdollisimman nopeasti, mutta se matelee etanavauhtia. Marraskuu tuntuu niin kaukaiselta kun viikotkin tuntuvat niin pitkiltä. Pelkään, ettei pääkoppa kestä ollenkaan. Vauvalla ei kuitenkaan ole mitään hätää. Kaikki on ihan hyvin. Mutta minua pelottaa. Vauvani taitaa olla urheampi ja luottavaisempi kuin äitinsä. Pelkään atomeiksi hajoamista ajatusteni kanssa. Kunpa se aika kuluisi vähän nopeammin.

Piti tässä vierailla kerran päivystyksessäkin. Iltapäivään mennessä en ollut tuntenut yhtään vauvan liikettä ja aloin tehdä liikelaskentaa ohjeiden mukaisesti. Ensin tunnin (3 liikettä) ja sitten jatkoin ohjeiden mukaan toisen tunnin kun kymmenen ei tullut täyteen. Kahden tunnin aikana sain 7 liikettä. Ohjeiden mukaisesti odotin tunnin ja aloitin laskennan uudestaan. Kun sain seuraavan laskettavan tunnin aikana vain kaksi liikettä päätin soittaa päivystykseen ja kysyä neuvoa. Lähdin käymään siellä ja olin käyrällä 1 h 20 min, tänä aikana liikkeitä tuli enemmän kuin kotona, mutta edelleen hieman liian vähän. Lääkäri halusi ultrata vauvan ja ultralla kaikki näytti olevan hyvin. En oikein tuntenut liikkeitä jotka näkyivät ultralla. Tämä saattoi sitten johtua kovasta vatsakivusta joka oli vaivannut minua pitkin päivää. Vatsakivun syykin sitten sitten selvisi seuraavana päivänä kun kuume nousi ja alkoi kova ripuli sekä lihassäryt. Yön pimeinä tunteina ahdistuin listerian mahdollisuudesta ja vauvan liikkumattomuudesta (liikkeitä en siis varmasti myöskään tässä tapauksessa tuntenut kovien vatsakipujen vuoksi). Tauti meni ohi kohtalaisen nopeasti, vatsakipu on hävinnyt ja vauva taas liikkuu. Mutta se pelko, että jos siellä kohdussa nyt kuitenkin jyllää se listeria.

Olen nyt äitiyspoliseurannassa varmaan synnytyspelkoni, raskausdiabetekseni (ruokavaliohoitoinen, ei aiheuta mitään toimenpiteitä) ja viimeisinpänä pienen mahan&liikkumattomuus asian kanssa. Tuntuu, että äitiyspolikäyntejä on melko paljon, kolmena seuraavana viikkona kerran viikossa ja se tuntuu kohtalaisen tiuhalta seurannalta, varsinkin kun juuri viime viikolla piipahdin siellä päivystyksessä. Siitä on herännyt mieleen myös kysymys, että ovatko huolissaan jostain jota eivät minulle sano? Vai onko niin monta asiaa vain hoidettavaksi ja tarkistettavaksi. Lääkärikäynneillä olen joko kuin patsas tai itken koko ajan. Taidan antaa joko kuvan, etten pelkää ollenkaan tai sitten sen kuvan, että olen hermoraunio kaikkien pelkojeni kanssa.

Toivoin olevani ihan erilainen odottava äiti. Sellainen joka luottaa terveydenhuollon ammattilaisiin ja suhtautuu tulevaan synnytykseen luottavaisesti. Sellaiseen joka ei näytä "heikkouttaan" lääkärien edessä ja pystyy pitämään irrationaaliset pelkonsa päässään ja käsittelemään niitä siellä itsenäisesti. Ja selvittää ne pelot järjellä. Pelkään, että minussa on jo jokin "hysteerikko/ylipelkuri" -leima joka bongahtaa esiin aina kun otan yhteyttä. Tiedän, että pahat asiat ovat harvinaisia, mutta jotkut niitäkin kokevat. Olisinko minä kuitenkin jo kokenut tarpeeksi pahaa? Mutta eihän noin voi ajatella, ei se elämä niin pelitä.

Jotenkin voimaa tarvitaan tähän loppuraskauteen, ja sitä luottoa hyvästä tulevaisuudesta. Paljon muuta kuin elävää vauvaa en uskalla toivoa. Hän on meille jo niin rakas.