Kesä on kulunut eteenpäin ja eletään raskausviikolla 27. Hiukan pelkoni kohdunkaulan pettämisestä on helpottanut kun tiedän, että vauvan henkeä yritettäisiin jo pelastaa jos sattuisi syntymään, vaikka huomenna. Uskalsin käydä jopa Kuopiossa, tiedän miten naurettavaa on, että olen ollut henkisessä koukussa Naistenklinikan läheisyyteen. Niinkuin se mitään estäisi. Toisaalta olen antanut itselleni luvan käyttää keinoja, joilla voin rauhoitella itsenäni aivan vapaasti.

On käynyt ilmiselväksi, että kehoani ei vissiin ole luotu näihin lastentekohommiin. Ensin kärsin rajusta raskauspahoinvoinnista rv 16 asti ja oksentelusta ylipäätään rv 21 asti. Jo rv 13-14 nivusten alue alkoi kipeytyä alavatsakin ollessa koko ajan kipeänä kuukautiskipumaisesti. Rv 16 alkoi selkäkipu, joka on laajentunut koko lantion alueelle. Askeleeni eivät ole enää kivuttomia ja tuolilta nousu vaatii tsemppausta. Neuvolassa sanottiin, että kivut johtuvat painonnoususta, mutta painan n. 2 kg enemmän kuin ennen raskautta, joten sitä on vaikea uskoa ainoaksi syyksi. Eiköhän se nyt vain johdu yliliikkuvista nivelistä, vanhasta vammasta ja kohdun kasvusta. Supistella aloin rv 19 aikoihin (kivuttomasti) ja nyt raja tuntuu olevan noin 500 metriä kävelyä kun tulee jo ensimmäinen supistus. Uusimpana on hiljattain todettu raskausdiabetes eli kehoni insuliinituotanto ei riitä kattamaan muuttunutta tilannetta. Kehoni järkyttyy kaikesta raskauteen liittyvästä. Mitä vielä on edessä, en uskalla edes ajatella. Oikeastaan tämä on surkuhupaisaa. Ehkä kehoni viestitti jo vaikealla raskautumisella, että minut on luotu ihan muihin hommiin. Silti en jaksa valitella liikoja, tämä on väliaikaista ja pitkällä tähtäimellä niin lyhyt aika elämässä, kärsin mielelläni jos vauvallani vain on kaikki hyvin. Laskettuun aikaan on 3 kk aikaa.  

Viime kerralla sain neuvolasta lähetteen pelkopolille. Tänään minulle soitettiin äitiyspoliklinikalta ja yritettiin vielä suostutella ryhmämuotoisen hoitopolun käyttämiseen. Kerrankin olin kovana, tarvitsen henkilökohtaisen käyntiajan. Pelkoni liittyvät niin paljon seksuaalisen väkivallan kokemukseen, etten usko ryhmässä tehtävien harjoitusten olevan minun juttuni. En väitä etteivätkö olisi hyviä ja hyödyllisiä, mutta tarvitsen tilan ja paikan keskustella myös niistä aiemmin koetuista asioista ja sen vaikutuksesta synnytykseen. Äitiyspoliklinikka lupasi antaa ajan mahdollisimman pian keskusteluun ja kun saan ajan, saatan ilmoittautua vielä siihen ryhmään (eivät poissulje toisiaan) sillä rentoutumisharjoitukset voisivat olla hyödyllisiä. Ennen en uskalla kuitenkaan ennen ajan saamista jos se henkilökohtainen aika kuitenkin viedään pois. Tiedän, etten ulospäin vaikuta tarpeeksi pelokkaalta, en itke mahani kanssa terveydenhoitajaa vasten vaan melko neutraalisti totean, että pelkään. Se on huono puoli sillä voimakkaampi reagointi antaisi todemman kuvan siitä kauhusta jota piilottelen sisälläni.

 Pelkään edelleen niin kovin vauvan menetystä, että olen lähes lamaantunut. En uskalla oikeasti ajatella, että vauva tulee meille. En tiedä uskonko sen sitten kun hän on syntynyt. Valmistautuminen on hankalaa. Ostimme käytetyn pinnasängyn muutama päivä sitten ja se kököttää sänkymme vieressä makuuhuoneessa. Enkä oikein tahdo ymmärtää sitä, onko sänky tullut jäädäkseen. Saako sänky oikeasti nukkujan? Yhdistelmävaunutkin ostin sitten kun aloin hankintoja muutama päivä sitten tekemään. Ne on kellarivarastossa, niitä ei vielä tarvitse katsella ja miettiä saako niihin oikeasti kyydittävän. Pinnasänky laitettiin paikoilleen jo, jotta arka, vanha kissamme ehtisi tottua muutokseen ja uuteen järjestykseen. Sängyn tieltä piano siirrettiin olohuoneeseen ja olohuoneesta ikivanha sohva kaatopaikalle. Pianon tilalle hankittiin kukkapöytä kissalle, jotta tämä voisi edelleen katsella maisemia ulos ikkunasta. Nämä olivat kissalle jo suuri järkytys. Kissaparka, lisää on tulossa. Vaatteita en ole hankkinut äitiyspakkausta ja kuutta kirpparibodya enempää (lisäksi miehen äidiltä jotain niitä 80-luvun vaatteita). En osaa ymmärtää paljonko vaatteita edes tarvitaan. Jos meillä on kaksi 56 cm vaatekappaletta niin se ei taida ihan riittää. On meillä yksi 50 cm, mutta oletan vauvan olevan iso joten niitä ei ehkä kannata hankkia etukäteen muita. Vai pitäisikö kuitenkin. Kaikkialta lukee, että ihmisillä on liikaa vaatteita vauvalle hankittuna, mutta mieheni ystävällisesti huomautti, että en toistaiseksi kuulu heihin. No onhan tässä vielä aikaa jotain hankkia äitiyspakkauksen ja bodien lisäksi.

Kaiken kaikkiaan, menee ihan hyvin. Kipuja on, mutta eivät haittaa kun miettiin lopputulosta. Pelkoja on, mutta niidenkin kanssa kestää. Onnellinen olen, silloin kun en pelkää. Ehkä tämä tästä. Töissä olen vielä noin 7 viikkoa. Hurjan lyhyt aika, mutta samalla tosi pitkä.