En tiedä onko tämä enää tämän blogin aihepiiriä, mutta kirjoitan kuitenkin. Ihan vain saadakseni asiat ylös itselleni ja ehkä sitä kautta myös järkeistettyä päähäni.

Olen täällä blogissa lopulta vain hipaissut aihetta aikaisemmat traumat. Tietyllä tapaa raskaus on aktivoinutkin jotain vanhoja traumoja, vaikka ne niin hyvin hoidettuja ovatkin. Tai oikeastaan myös pelkoa traumojen aktivoitumisesta. Sitä onko se kovin todennäköistä, en osaa kuin arvuutella.

Raiskaus ja siinä niin fyysisesti kuin henkisesti vammautuminen ovat ilman muuta elämäni traumaattisimpia ja kamalimpia kokemuksia. Välillä on mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä miten joidenkin tuntemattomien minuun kohdistama järkyttävä teko voi olla niin merkittävä. Välillä tuntuu, ettei silläkään ole väliä, että tapahtumista on jo useita vuosia. Välillä on niin surullista ja pelottavaa mihin kaikkialle tekojen vaikutusten lonkerot ulottuvat. Vielä. Yhä edelleen. Toivoin, että raskaus oli raiskausvapaata aluetta. Se ei sitä kuitenkaan ole. Koko lantion alueeni on herkistynyt kivulle, kehoni on herkistynyt lantiossa tuntemaani kipuun. Se hälyttää jossain aivojen alhaisilla tasoilla. Nyt on hätä.  Kehoni on hätätilanteessa. Samassa hätätilanteessa kuin se oli raiskauksen jälkeen. Vaikka ei ole. Lapsettomuushoidot herättivät vähän samoja signaaleja. Painajaiset lisääntyivät, NE painajaiset. Ne joissa asiaa piti elää uudelleen. Raskaus on herättänyt niitä signaaleja. Toisaalta jokin raskaudessa on myös erilaista, kohtuvauvani on minulle rakas. Se vaimentaa hälytystä ja kehon hätää. Pystyn rentoutumaan välillä, mutta se vaatii työtä eikä tule itsestään.

MItä sitten liittyy tulevaan raskauden edetessä? Raiskauksen aikana keho on jonkun muun, sitä ei itse hallitse eikä voi valita mitä sille tapahtuu. Kehoani käytettiin jonkin muun halujen saavuttamiseen. Minä olin vain tapahtumapaikka jollekin jota en voi hallita. MItä synnytys sitten mahtaa olla? Hallitsematon ja kontrolloimaton tilanne mielestäni. Vauva on tärkeä, sen pitää saada syntyä. Jos sillä on ahdinko, saatan menettää kehoni kontrollin täysin, koska vauvan ahdinkoa pitää lievittää. Jonkun muun etu menee omani edelle. Pelkään synnytystä. Pelkään ajatusta sektiosta. Kivusta tiedän selviytyväni, mutta selviänkö tuntemattomista ihmisistä alueella mistä olen aiemmin niin pahoin haavoittunut. Luuleeko kehoni, että kyse täydellisestä hätätilanteesta ja humpsahdan traumamenneisyyteeni. Raiskauksen jälkeiset sairaalakokemukset on osin käsittelemättä. Olin kipeä ja minut piti leikata. Oli jo vähän kiirekin. En olisi halunnut tulla tutkituksi, mutta vammojen takia ei ollut vaihtoehtoa. En kontrolloinut tilannetta, en ymmärtänyt mitä tapahtui ja miksi. En halunnut leikkaukseen, en saanut päättää. En saanut omien tuntemusteni mukaan toimia tai odottaa, että olin valmis tutkittavaksi. Ja paljon sellaista tapahtui, mitä en tähän halua kirjoittaa. Kuitenkin, se oli trauma trauman päälle. Pieni trauma iso trauman päälle. Synnytys tapahtuu sairaalassa. Sairaala saa minut voimaan pahoin ja pelkään vain niin kovin paljon, ettei minua ymmärretä. Haluan synnyttää lapseni, mutta haluaisin edes jossain määrin pystyä kontrolloimaan sitä mitä tapahtuu ja kenen tahdosta. Käytännössä lienee mahdotonta. Miten selviän?

Menettämisen pelko/keskenmenon pelko/kuoleman pelko. Pelkään vauvan kuolemaa ja omaa kuolemaa. Pelkään komplikaatioita. Jotain pahaa on tapahtunut aiemminkin minulle, miksi niin ei voisi käydä uudestaan? Niin voi käydä uudestaan, koska elämä ei ole reilua. Elämä on äärimmäisen epäreilua ja se ei ole kenenkään vika (ainakaan useimmissa tapauksissa). Tämä raskaus on mahdollisesti meille ainutkertainen kokemus. En tiedä tuleeko koskaan enää hyviä alkioita tai onko meillä varaa uusiin hoitoihin esimerkiksi työttömyyden vuoksi. Jos nyt menetän tämän lapsen, tulenko koskaan uudestaan raskaaksi. Vai pelkäänkö koska tiedän, ettei tämä ole mikään itsestään selvyys. Raiskauksen myötä kehostani tuli ruma ja musta. En halunnut elää kehossani, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Minun oli pakko oppia sietämään runnoutunutta kehoani. Rankaisin kehoani, koska olin vihainen raiskauksesta. Olin vain vihainen vähän väärälle kohteelle. Ei minua kehoni takia raiskattu. Minut raiskattiin, koska olin väärässä paikassa väärään aikaan naisena. Jos olisin ollut blondi, 30 kg lihavampi, lyhyempi, hörökorvat jne. minut olisi raiskattu siinä tilanteessa siitä huolimatta. Tätäkin asiaa on niin paljon käsitelty, että useimmiten olen kehoni kanssa ihan sinut. Mutta nyt kun olen raskaana, voiko kehostani, tästä kerran rikotusta, tulla mitään kaunista ja elävää? Voi, mutta miten traumatisoitunut mieleni ymmärtäisi sen myös tuolla tunteen tasolla eikä vain järkitasolla.

Mikä sitten on ratkaisu tähän pelkoon ja näihin kokemuksiin? En tiedä itsekään. Tulen huonosti kuulluksi neuvolassa terveydenhoitajien toimesta. Sanon jotain, mutta siihen ei reagoida tai ymmärretä pelkoni/traumani laajuutta. MIksi voitaisinkaan ymmärtää kun asiaan ei tartuta eikä käsitellä enempää? Nämä ovat "normaaleja raskauden aikaisia mietteitä, joita tulee kaikille". Niin, tuleeko. Pelkäävätkö muutkin synnytyksen aktivoivan raiskausmuistot ja sitten mielen pakenevan turvaan johonkin niin kauas, etten ole enää kehossani kiinni? Olen yrittänyt mainita asiasta, huonolla menestyksellä. Psykologini oli sitä mieltä, että tarvitsisin lähetteen pelkopolille, koska tiedän niin vähän synnytyksen kulusta. Tiedän, että alkaa supistukset, sitten mennään sairaalaan ja sitten vauva syntyy siellä. Tarvitsisin enemmän tietoa siitä mihin voin vaikuttaa ja mihin en. Tarvitsisin enemmän faktatietoa (eikä internet-tietoa) siitä missä tilanteissa on sellainen hätä, että vauva pitää vain saada ulos ja empatia unohdetaan. Että osaisin sitten varautua jos tulee sellainen tilanne vastaan. Lisäksi haluaisin tietää konkreettisesti mitä toimenpiteitä saatetaan tehdä ja voisin etukäteen varautua niihin, ettei traumani liikaa aktivoidu. Pitäisi vain saada se lähete sinne pelkääjien paikkaan...neuvolasta se on vähän vaikeaa kun tämähän on normaalia.

Jotta ei nyt ihan väärää kuvaa tulisi tästä asiasta. En vello traumassani ja niiden muistoissa enää. Voin hyvin olla ajattelematta raiskausta. Elän hyvin onnellista elämää mieheni kanssa. Meillä on äärimmäisen hyvä parisuhde ja avioliitto. Vauva on toivottu ja jo niin kovin rakastettu. Meidän mielissämme odotamme maailman ihaninta vauvaa. Näin varmaan kaikki tulevat vanhemmat ajattelevat. Olemme hämmentyneitä, onnellisia ja mietimme miten elämämme muuttuu. Emme tiedä vauvoista ja lapsiperheenä olemisesta juurikaan mitään. Osaamme vain haaveilla ja kuvitella. Puhumme tulevasta lapsesta suurella rakkaudella ja raiskaus ei ole mustana asiana elämässämme. Se on jotain joka on vaikuttanut kovasti siihen kuka minä olen tällä hetkellä. Siten se on vaikuttanut myös siihen minkälaista elämää elämme mieheni kanssa ja minkälaisista asioista haaveilemme. Se ei ole kuilu, este, tabu tai mitään muutakaan meidän elämässämme. Se on jotain mikä tapahtui ja siitä oli pakko selvitä normaaliin elämään. Mutta silloin kun sitä miettii ja sen päästää sisäänsä, tämän kirjoituksen sisältämiä ajatuksia ja mietteitä tulee mieleen. Nyt niitä on ollut hieman enemmän kuin aiemmin ja ehkä jos niistä nyt avoimestikin kirjoitan, saan uusia näkökulmia ja suuntia. Ja asiasta tulee hallittavampi ja mahdollisesti synnytykseenkin pystyn lopulta valmistautumaan hyvin. Tai sitten en. Niin tai näin, jotenkin tästä selvitään. Koska muita vaihtoehtoja ei ole.