Kaksi pistoa on takana ja ihan kuin tuntisin ihmeellistä painetta alavatsalla. Vähän pelottaa, että niinköhän siellä jo jotain tapahtuu vai tapahtuuko nyt sitten liikaakin? Pakko, ihan pakko, yrittää luottaa lääkärin ammattitaitoon ja kokemukseen tässä asiassa, mutta silti googlailen loputtomiin erilaisia kauhuskenaarioita. Maanantaina olen niin paljon viisaampi kun menen kp 7 ultraan heti aamusta. Pelottaa, että jos punktio onkin jo kp 11 perjantaina ja entä jos munasolut eivät ole vielä kypsiä? Entä jos punktio on kp 14 ja munasolut ovat jo liian vanhoja. Entä jos munasarjaa kiristää, koska siellä onkin jokin karmaiseva 40 rakkulaa tulossa. Pistoja on edessä X määrä, mistä löytäisin kärsivällisyyttä näihin viikkoihin. 

Työkaverini (se raskaana oleva) itki minulle, ettei tiedä onko valmis lapseen ja rupesiko lapsentekoon sittenkin liian aikaisin. En tiedä mitä olisin sanonut. Piru olkapäälläni halusi sanoa: "No anna se sitten mulle, kyllä mä sen huolin". Se toinen hahmo toisella olkapäällä sitten sanoi lopulta ääneen: "Tuollaiset tunteet ovat normaaleja ja onneksi vauvan syntymään on vielä useita kuukausia. Kyllä se siitä". AARGH, joskus vihaan työpäiviä. Viimeksi juuri eilen kun tähän lohduttajan tehtävään jouduin. 

Ajattelin tällä kertaa sen sijaan, että olisin sairauslomalla (se aikaisen puuttumisen raja kolkuttelee) niin tehdä esimiehen luvalla etätöitä punktiopäivänä ja myöskin seuraavana päivänä. En sitten tiedä kuinka paljon saan töitä aikaiseksi, mutta työssä mitä teen, tulee koko ajan ylitöitä ja iltatöitä. Ja ne voi huomaamattomasti tehdä takaisin vaikka jonakin viikonloppuna. Jos olisin vähemmän pelkuri, kertoisin, että menen munasolukeräykseen, mutta koska työtilanne on hektinen ja tulosta pitäisi saada, en yksinkertaisesti uskalla. Tällä kertaa näin. Jos ensi kerta ikinä tulee niin ehkä sitten toisella tavalla.