Mietin hetken kirjoitanko tästä ollenkaan tietyssä tunnistautumisen pelossa, mutta toisaalta en näe siihen nyt suurempaa estettäkään.

En ole koskaan aikaisemmin osallistunut mihinkään Simpukan toimintaan, vaikka olen jäseneksi liittynyt juuri siksi, että olin kiinnostunut osallistumaan heidän toimintaansa. Kynnys on ollut valtaisan vuoren kokoinen, mutta mainostettu parisuhdepäivä kuulosti hyvältä. Neutraalilta, matalan kynnyksen tapahtumalta ja sellaiselta, johon voisin osallistua. Innostuin syksyllä ja painostin miestäkin, että nyt mennään. Miehen vastaus: "No mennään vaan jos haluat". Kun parisuhdepäivä läheni alkoi mieleeni hiipua epäilyksiä ja vatsaani perhosia. Mitä siellä tapahtuu? Paljonko siellä on ihmisiä? Täytyykö siellä räväyttää koko menneisyytensä esiin? Onkohan tämä sittenkään hyvä idea? Mieheni oli puolestaan ehtinyt innostua eikä lämmennyt ehdotuksilleni perua tapahtumaan osallistuminen. Me olimme siis menossa eikä sitä voisi perua tai estää kuin terveydellinen katastrofi.

Rauhoittelin itselleni mielessäni, että ehkä siellä on niin paljon ihmisiä, että voin vain olla oma ujo ja hiljainen itseni jossain nurkassa eikä kukaan edes huomaa minua. Mieheni palautti minut maanpinnalle ja sanoi, että tuskinpa siellä nyt 50 ihmistä on, mutta eihän se sitä tarkoita, ettenkö saisi olla oma itseni ujona ja hiljaisena. Hän kannusti minua olemaan vain oma itseni. Pidin osallistumista tärkeänä sillä, vaikka meillä onkin hyvä parisuhde niin sehän ei tarkoita sitä, etteikö taitojaan voisi parantaa tai etteikö niistä olisi silloin tällöin hyvä saada pientä muistutusta. Varsinkin kun hoidot ovat kohdistuneet minuun, myönnän että olen tiuskinut miehelleni helposti siitä, ettei hän ymmärrä minua sen sijaan, että olisin vain kertonut mitä tuntemuksia tämä kaikki aiheuttaa kehooni ja mieleeni.

Helsinkiin oli satanut edellisenä päivänä lunta ja liukastuin matkalla bussille. Tuntui, että tämä olisi ollut maailman huonoin idea. Bussikin liukasteli koko matkan ja pelkäsin, että päädymme joko ojaan tai myöhästymme koko tapahtumasta. Lopulta kuitenkin päästiin perille ja kävelemään kohti Kataja ry:n toimitiloja, jossa tämä Simpukan parisuhdepäivä pidettiin. Kävelessä tuntui, että jalat ovat hyytelöä. Löysimme helposti perille ja meitä oltiin vastassa iloisesti. Hyytelömäisyys hävisi jaloista ja aloin hengittää. Ei täällä tarvitse olla mitenkään ihmeellisesti. Siellä ei ollut 50 ihmistä vaan kahdeksan pariskuntaa. Minusta sopiva määrä. Päivä koostui parista luentomaisesta osuudesta keskittyen parisuhteeseen ja lopussa oli vielä erityisesti lapsettomuus parisuhteen haasteena -osio, joka ei ollut mitenkään luentomainen osuus. Luentomaisella osuudella oli myös joitakin pariharjoituksia ja keskusteluja niihin liittyen. Kuten mieheni oli sanonutkin, sain olla oma itseni. Sai puhua juuri niin paljon tai vähän kuin halusi. Sain olla niin ujo ja hiljainen kuin olenkin. Mikään ei ollut pakko, mutta paritehtävät oli tietysti turvallisia ja hyviä tehdä vain oman miehen kanssa.

Luento-osuuksilla tuli paljon mietittävää. Päälimmäisenä itselle tärkeinä ajatuksina ja mietteinä jäivät seuraavat: "Kaikki ongelmat eivät johdu lapsettomuudesta", "Usein ollaan tietoisia helpommin puutteista kuin vahvuuksista", "Oma käytös vaikuttaa puolison käytökseen", "Aktiivinen kuuntelu vaatii harjoitusta, mutta se kannattaa" ja "Kuuntelemisen taidot ovat läheisyyden työkaluja".  Näistä heräsi paljon mietittävää ja niistä oli hyvä keskustelle miehen kanssa. (Sivuhuomautuksena voisin sanoa, että lapsettomuuden kokemuksen lisäksi myös kokemani seksuaalinen väkivalta on parisuhteemme haaste, mutta yritin pitää sen etäällä parisuhdepäivän annista ja keskittyä vain perusasioihin.)

En ole aiemmin tavannut muita lapsettomia. Paitsi esimieheni, mutta sitä ei lasketa. Ainoa pintaraapaisu, jonka lapsettomiin saa, on klinikan odotushuoneessa ja siellä kukaan ei uskalla avata suutaan. Vaikka välillä haluaisin sanoa jotain, koen sen kuitenkin tunkeiluksi. Ehkä tärkeintä itselleni tässä päivässä oli avata se väylä muihin lapsettomiin. On muita aivan samanlaisia pareja, ihan kuin minä ja mieheni, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Mikään ulkonäöllinen piirre ei yhdistä, ei koulutustausta eikä mikään, mutta se lapsettomuus. Lapsettomuus on melko vahva yhdistävä tekijä. Tavallaisia pareja ja kun katselin muita pareja niin mietin, ettei heillä ole mitään hävettävää lapsettomuudessa. Miksi silti koen, että tässä lapsettomuudessa on jotain hävettävää? En tiedä. Päivän jälkeen mietin, että haluaisin osallistua parisuhdeviikonloppuun. Haluaisin osallistua vertaistukiryhmiin, haluan tavata muita ihmisiä, haluan puhua tästä, haluan jakaa kokemuksiani jne. Lähdin parisuhdepäivästä hyvillä mielin enkä katunut osallistumista yhtään. Tuntui, että olin ihan hiukan raottanut ovea johonkin suuntaan, ovi on kuitenkin aika painava, koska uskallan työntää sitä melko hennosti. Mutta katsotaan mitä tästä tulee. (Sivuhuomautus: Kannattaa liittyä Simpukan jäseneksi)

Kun lähdimme miehen kanssa kävelemään parisuhdepäivästä, kävelimme pitkästä aikaa käsi kädessä. Me olemme yhdessä tässä. Onneksi meitä on kaksi.