Viime aikoina minulla on ollut kasvavaa pelkoa. Pelko alkoi kasvaa joskus kesällä. Pelkoa siitä, milloin kaikki romahtaa (taas). Pelkoa siitä, milloin elämä jollaista elän muuttuu pysyvästi (taas). Pelkoa siitä, että jotain todella pahaa tapahtuu (taas). Olen yrittänyt analysoida mistä tällaiset tuntemukset johtuvat ja miten niitä voisi hallita. Ainoa järkevä (tai oloa helpottava) syy, jonka olen keksinyt on se, että minulla on yksinkertaisesti tällä hetkellä niin paljon menetettävää, että ajatus elämän muuttumisesta tuntuu äärettömän pahalta. Moni asia on niin hyvin, vähän liiankin hyvin.

Eniten pelkään mieheni kuolemaa tällä hetkellä. Jos hän yhtäkkiä lähtisi pois elämästäni, en tiedä selviäisinkö siitä. Pelko esiintyy hermostuneisuutena esimerkiksi kun odotan miestä kotiin ja hän ei ole ajoissa. Mietin auto-onnettomuuksia tai muita pahoja ajatuksia. Pelkään kovasti. Soittaa ei voi, koska ei mieheni vastaa ajaessaan. Viimeksi viime viikolla olin ahdistuksen partaalla kun muistin väärin milloin mieheni oli sanonut tulevansa kotiin. Yritin soittaakin, vaikka en yleensä tee niin, kun hän oli mielestäni myöhässä 2 h. Lopulta ovikello soi ja minua pelotti niin paljon mennä avaamaan. Mies, joka oli unohtanut avaimet kotiin ja vielä vähän venyttänyt kotiintulemista, jotta olisin varmasti kotona. Puhelin äänettömänä jossain laukun pohjalla. Kaikki pelkääminen ihan turhaa.

(Vedin nyt tämän viikon torstain takarajaksi kuukautisten alkamiselle. Jos torstaina ei näy mitään, perjantaina soitan klinikalle ja kysyn mitä kannattaisi tehdä. Ehkä ovulaatio oli sitten vajaa kaksi viikkoa sitten kun tunsin kovaa kipua vasemmalla ja kohdun seudulla viikon verran.)