Joskus pelottaa tosi kovaa. Pelottaa, että tapahtuuko jotain kauheaa ja pelottavaa. Olen miettinyt raiskausta ja sitä seurannutta tilaani, jolloin luulin kuolevani. Ja sitten halusin kuolevani. Mieheni on sairastanut monia tauteja ja on taas ollut hiljattain veitsen alla. Tällä kertaa ei mitään vakavaa, vakavat taudit hän sairasti lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Hänkin on pelännyt joskus kuolevansa. Sitten tuli tämä lapsettomuus ja yhtäkkiä pelkään enemmän ja enemmän, että mieheni kuolee. En tiedä miksi lapsettomuus on se, joka on nostanut nämä tunteet. Onko lapsettomuus niin jotenkin elämän "perusasioita" järkyttävä tapahtuma, että kun joutuu pohtimaan tuleeko sitä koskaan muita kuin minä ja mieheni perheeseemme, niin ajatus sen ainoan oman perheenjäsenen menettämisestä on aivan hirveä. Ja sitten sitä alkaa pelätä entistä enemmän. Että entä jos on ihan yksin. Entä jos jää ihan yksin. Entä jos ei ole ketään....entä jos olen vain minä.

Kaikki muukin pelottaa. Se, että lapsettomuushoidot ei onnistu. Se, että onnistuu raskaudenalku, mutta ei koskaan vauvaksi asti. Pelottaa, että tietä on vielä paljon enemmän edessä kuljettavana kuin mitä nyt haluaisin tai mihin olen nyt valmis. Pelottaa, että jään työttämäksi tai sairastun masennukseen lapsettomuushoitojen myötä. Pelkään, että hukkaan voimakkaan elämäntahtoni. Sen jolla taistelin takaisin elävien ja normaalien (mikä on normaali?) ihmisten kirjoihin raiskauksen jälkeen. Sen jolla tappelin kaikkia menneisyyteni mörköjä vastaa, jotta pystyin päästämään miehen lähelleni ja rakastumaan. Pelkään, että uppoan. Entä jos olen taas niin alakuloinen, ettei mikään tunnu missään. Apua. Se on niin pelottava ajatus, etten tahdo sitä kestää.

Sitten tulee muita pelkoja, jotka eivät täysin liity omaan itseeni. Siskoni odottaa vauvaa ja on jo myöhässäkin melkoisesti. Olen yhtäkkiä alkanut pelätä, että hän menettää lapsen. Miksi. En tiedä enkä osaa selittää itselleni. Se tuntuu hullunkuriselta, että alkaa pelätä muidenkin puolesta kun itselläkin on jo kaikkia pelkoja.