Eipä ole oikeastaan mitään raportoitavaa. Inseminaatiosta on nyt yhdeksän pitkää päivää. Oireita ei ole. Tissit ovat taas alkaneet turvota mikä voi ennakoida kuukautisia. Jos kuukautiset alkavat samoin kun viime inseminaatiossa, ne alkavat keskiviikkona 12.2. Olen jotenkin valmiiksi hiukan luovutusmielellä ja nyt on ensi kiertoon valmiina lääkkeet, ovulaatiotestit ja siittiötkin varattu. Hassua, mutta ehkä "pessimisti ei pety" ajattelu on pesiytynyt minuun. Malttamattomana minun tekisi mieli jo testata. Ihan typeräähän se tässä vaiheessa olisi. Ehkä se dpo 12 tai dpo 13 testaus on ihan ok. Tosin silloinhan testi jo suuremmalla todennäköisyydellä näyttää alkaneen raskauden kun on näyttämättä. Varsinkin kun on tarkkaan tiedossa milloin siittiöt jo mahdollisesti ovat pökertyneet eikä ovulaatio ole voinut olla kovin paljon myöhässä Pregnyl-piikin vuoksi.

Olen miettinyt paljon mahdollista tulevaa. Entä jos tässä tai seuraavassa hoidossa tulisikin se plussa testiin? Mitä sitten kun/jos raskaus alkaa tai ei ala ollenkaan inseminaatioilla? Entä jos ei muillakaan hoidoilla? Silloinhan minussa olisi enemmän vikaa kuin vaan lievää PCO:ta. Miltä tuntuu kun pelko siitä, että jää täysin lapsettomaksi entisestään syvenee. Tai minkälainen on tunne kun pelko siitä voiko raskautua häviää jos joskus testiin tulee kaksi viivaa. Kun lukee muiden blogeja ja niihin nyt tammikuussa hurjasti ilmestyneitä raskauksia tuntuu helpottavalta. Meillekin se voi joskus tapahtua. Joistakin blogeista olen aidosti todella onnellinen enkä katkera pätkääkään. On sitten niitäkin, joista katkeruus nousee pintaan ja olen aidosti kateellinen. Nämä blogit ovat yleensä vähemmän seurattuja tai kaukaisempia muista syistä omalla tilanteelleni. Mutta ei kuitenkaan niin, että toivoisin kenellekään epäonnea.

Eilen mieheni sanoi kaupassa, että kunpa mekin jo saisimme ottaa ostoskärryksi tuollaisen työnnettävän auton. Tai kunpa mekin jo kihisisimme raivosti kun lapsemme pitää huutokarjuntaa kaupassa. Kunpa. Mutta ei vielä. Ensin pitää odottaa. Ensin pitää toivoa ja odottaa. Toivoa sitä positiivista.

Onko lukijoilla muuten mahdollisia hyviä keinoja näiden piinapäivien kulumiseen? Ne kun niiiiiiiiiiiiin hitaasti kuluvat.