Aamulla luin tapani mukaan hesaria. Siellä oli juttu, joka käsitteli taantuman vaikutusta monen parin lapsihaaveisiin. Luin juttua oikeastaan suurella mielenkiinnolla, mutta en koe että olisin voisin itse samaistua näihin pareihin. Tietysti taloudellinen epävarmuus luo epävarmuutta kaikkeen, mutta ei se silti vauvahaavettamme jäädytä. Ja kaiken lisäksi, tässä epävarmassa taloudellisessa tilanteessa olemme vielä satsaamassa useita tuhansia euroja siihen, että mahdollisesti saamme lapsen. Miehelläni on vakituinen työpaikka, mutta itse olen määräaikaisessa työsuhteessa ja työpaikallani on sellainen tilanne, että määräaikaisuus ei tule näillä näkymin jatkumaan. Miten selviämme? Tottakai pelottaa, mutta tällä hetkellä olen vain kiitollinen siitä, että meillä on molemmilla työt (vaikka palkka ei ole iso) niin voimme kustantaa näitä hoitoja. Se mitä on tulevaisuudessa on sitten tulevaisuuden asia. Uskon kyllä, että selviämme taloudellisesti vauvan kanssa. Monesta voi kuitenkin karsia. Toki pääkaupunkiseudulla asuminen on kallista, mutta silti selviämme. Kunhan se vauva nyt vain tulisi. Olemme lähdössä häämatkallekin joulukuussa, hulluutta?

Ensi viikolla lääkäriaika, se on tiistaina. Jännitän. Entä jos tuleekin joku este. Entä jos ei aloitetakaan hoitoja. Entä jos, entä jos. Miestäkin jännittää. Sen aistii kaikesta, mutta silti yritämme pitää jalat maassa ja elää elämäämme tavallisesti, tätä normaalia arkeamme. Hyvää tämä elämä näinkin on. Rikasta ja kaunista. Mutta kyllä se lapsi tästä silti puuttuu. Kirjoitin viime viikonloppuna taas lapsellemme. Joskus kirjoitan hänelle, kuinka odotettu ja toivottu. Kuinka paljon me täällä odotamme. Ja sitten kun aika on kypsä, kohtaamme. Tavalla tai toisella. Jotenkin hänestä tulee meidän lapsemme. Ehkä hän tulee 10 vuotta myöhässä, mutta kirjoitin myös, että pääasia on, että hän joskus saapuu. Ja jos ei saavu, sitten suren. Mutta vielä on sure jotain mitä omalla tavallaan ei vielä ole surtavana.

Tänään sataa kaatamalla vettä ja sukkani kastuivat. Kahdeksan vuotta sitten ostetut Gore-Texit, nytkö ne sitten sanoivat sopimuksensa irti. Ärsyttävää, oikein seisoin lätäkössä ja annoin veden tulla kengästä läpi. Jotta voisin sitten urputtaa kun sukka on märkä. Elämä on tällaista, aina ei ymmärrä omaa käytöstään. Tämä oli pienen mittakaavan esimerkki, mutta tällaista tapahtuu isommassakin mittakaavassa. Niin paljon. Mutta nyt, töihin. Hyvää alkuviikkoa kaikille.