Kummasti nämä hoidot tuovat epävarmuutta omasta kehosta ja omista tiedoista. Yleensä tunnistan kuukautisten tulemisen helposti enkä ole koskaan epäillyt kykyäni määrittää kierron ensimmäinen päivä. Nyt olen epävarma, alavatsaani juilii lupaavasti, joten uskoisin vuodon olevan tulossa. Jos minun pitää mennä kierron päivänä 2 kello 10 laboratoriokokeisiin niin jos vuoto alkaa esimerkiksi keskiviikkona klo 21 niin onko se sitten kierronpäivä 1 ja kierronpäivä 2 on torstai. Vai onko se kierronpäivä sana sitten kuitenkin kierron vuorokausi? :) Tunnen olevani sormi suussa ja toivon, että kuukautisvuotoni alkaisi aamulla, mieluiten tasan kello 10 niin osaisin olla varma, että menen oikeana päivänä labraan. Labrakokeet maksavat kuitenkin 300 euroa enkä olisi kiinnostunut käymään niissä kahdesti vain sen vuoksi, etten osaa määritellä kiertoani oikein. Miten yksinkertaisesta asiasta tuli näin monimutkainen hoitojen myötä?

Hormonilääkkeetkin epäilyttävät, siinä Femarin paketissa luki, että se on rintasyöpälääke eikä sitä saisi käyttää jos ei ole vielä vaihdevuosi-ikäinen. Olisiko minun pitänyt ymmärtää kysyä klinikalla, että mihin otan sitä lääkettä. Lääkäri kirjoitti reseptin ja antoi ohjeen, että kierron päivinä 2.-6. otat näitä. Onko kysyttävää? Minä sanoin, että ei ja nyökkäsin. Olin tyytyväinen, ymmärsin ohjeen. Ei kysyttävää. Lääkkeen hakemisen jälkeen kysyttävää olisi senkin edestä. Ehkä minun olisi jo klinikalla pitänyt ymmärtää kysyä mihin tämä lääke on, miksi otan sitä ja mihin se vaikuttaa. Toisin tein, nyökkäsin ja otin reseptin vastaan. Epävarmuus velloo sisässäni. Mietin yksinkertaisesti "Voihan rähmä" ja selaan internetiä etsien vastauksia. Sitten luen muiden hoitopolkuja sekä ohjeita ja epävarmuuteni kasvaa. Ymmärsinkö sittenkään oikein, että 2.-6. päivät kun jollekin muulle on neuvottu ihan erilailla. Pitäisi muistaa, että kaikkien keho on niin erilainen ja jokaisen hoito yksilöllinen, mutta jotenkin epävarmuus iski tännekin.

Epävarmuus liiteli myös psykologikäyntiin. Se on viikon päästä ja minua jännittää. Olen käynyt psykologillani 6 vuotta raiskaukseni jälkeen. Olen käynyt sen lisäksi psykofyysisessä fysioterapiassa, juttelemassa papin kanssa, psykiatrilla joitakin kertoja ja yleislääkärilläni. Tämä pelottaa silti enemmän kuin mikään ikinä. Olen yrittänyt analysoida mikä minua niin pelottaa. Olen tullut siihen tulokseen, että pelko siitä, että jos tämä jotenkin estää hoitomme ja siten suurimman unelmamme toteutumisen. Toisaalta olen käsittänyt, että käynnillä vain keskustellaan miten luovutetut siittiöt vaikuttavat, olemmeko ymmärtäneet mitä se tarkoittaa käytännön elämässä ja miten mahdolliselle tulevalle lapselle voisi taustastaan kertoa. Mutta pelkään, että keskustelu lähtee vääriä raitoja eteenpäin ja lopputulos on, ettemme olisikaan valmiita tähän. Vaikka tuntuu, etten ole ikinä ollut elämässäni mistään varmempi kuin näistä hoidoista. Olemme valmiita uhraamaan monia asioita, että saisimme lapsen. Tämä on meille iso asia, mutta olen epävarma näkyykö se. Minä olen myöhäilijä ja nyökkäilijä. Epävarma sellainen. Entä jos se näyttää siltä, että myhäilen kaikkeen enkä ymmärräkään mitään tästä maailmasta. Epävarmuutta siis.