Seuraava lääkärikäynti tuntuu olevan ikuisuuden päässä, vaikka onhan se jo ensi viikon torstaina. 10 päivän päästä. Sitten selviää suurempia linjoja varmuudella. Onko mitään, edes pienintäkään mahdollisuutta, saada omia siittiöitä. Mies ei halua hormonikokeiluja, ei kuulemma ainakaan testosteronia. Kai saamme luovutettuja siittiöitä jos mieheni haluaa kieltäytyä hormonikokeilusta? Siittöitä oli kuitenkin pyöreä nolla ja hänellä on se deleetio. Kuukautisia ei ole vielä näkynyt, kiertopäivä on nyt jo 70. Pitkä kierto siis tulossa eikä Terolut ole vielä saanut kuukautisia esiin. Ei auta muu kuin odottaa.

Kun täytyy vain odottaa.... Odottaa sitä, että voisi alkaa odottaa (hoitoja konkreettisemmin, siittiöitä) tai sitten odottamisen odottamista. Mielummin odottaisin nimeomaan sen odottamista (raskautta) kuin tätä nykyistä. Mutta kaikki kerrallaan. Kaikki ajallaan. Haluaisin ajatella niin, mutta usein löydän itseni kuin pikkulapsi potkimassa pehmolelua ja sitä vääryyttä, että täytyy odottaa niin kauan. Odottaessa täytyy muistaa elää normaalia elämää ja nauttia siitä. Käydä töissä, käydä vapaasti harrastuksissa, katsoa telkkaria iltaisin tai käydä elokuvissa. Meillä on siihen aikaa ja mahdollisuus. Nyt kun emme ole vielä lapsiperhe. Nyt kun olemma pääkaupunkiseudulla asuva työssäkäyvä lapseton pariskunta. Harrastamme liikuntaa, musiikkia, kuvataidetta ja kirjallisuutta. Nuorin siskoni sanoi tavallaan osuvasti, "kuulostatte tylsältä pariskunnalta". Se voi olla niin. Sunnuntaiaamuna pyysin miestäni soittamaan minulle kanteleella jonkun kappaleen. Sitten hän soitti aamiaispöydässä ja lauloi "pienen pieni veturi aamulla kerran...". Jep, tylsää. Ei krapuloita tai villejä iltamenoja. Menemme nukkumaan kymmeneltä ja luemme kirjaa 15 minuuttia, minä sammun kirja käteeni, mies siirtää sen yöpöydälle ja sammuttaa valon. Aamulla herätyskello soi 5.45, torkutamme 6.15 asti ja sitten nousemme ja lähdemme töihin. Sama sykli jatkuu ja jatkuu. Tavallaan niin kovin hyvä, että elämän perusrakenteet on niin kasassa. Tämä lapsettomuus ei niitä huojuta liikaa, vaikka huojuttaakin.

 Blogi ei ole tainnut oikein saavuttaa vielä lukijoita, mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Teen tätä itseni takia ja itselleni. Jos sitä joku haluaa joskus seurata niin hyvä niin, mutta en ota mitään paineita lukijatilastoista (sen puolen en edes tiedä missä sellaiset on, jos niitä on).