Parisuhteemme lähti "hitaasti" liikkeelle, koska minulla oli hyvin traumaattinen kokemus taustalla. Esimerkiksi seksi tuli kuvioihin hyvin myöhäisessä vaiheessa. Lapsia haluttiin kuitenkin ja ehkäisyä ei siis tarvittu. Oikeastaan siitä lähti sellainen kutkuttava kutina mahanpohjassa, meille saattaa tulla vuoden sisällä vauva. Samalla toivoi, että tulisipa. Ajattelin, että olen ansainnut onnea sillä olen kokenut niin kovia viimeisten vuosien aikana ja tehnyt valtavasti työtä taistellakseni elämään takaisin: valmistunut yliopistosta, työelämään, kyennyt muodostamaan parisuhteen. Se on vaatinut satoja tunteja terapiaa, fysioterapiaa, keskusteluja ystävien kanssa, tunteiden purkamista liikkumalla&maalaamalla ja kärsivällisyyttä sekä ymmärrystä itseään kohtaan. Kun lapsia alkaa haluta ja suunnitella lukee, että 80 % pareista tulee raskaaksi ensimmäisen vuoden sisällä. Itse on aluksi niin kärsimätön, kahden kuukauden jälkeen on jo ihan stressaantunut kun ei millään jaksaisi odottaa. Aika kuluu kuitenkin eteenpäin samaa vauhtia, miettisi sitä kuinka paljon vaan ja yhtäkkiä on kulunut seuraavat kaksi kuukautta kuin hetkessä. 

Hyvin varhaisessa vaiheessa, 5 kuukautta yrittämisen aloittamisen jälkeen mieheni hakeutui siemennesteanalyysin. Tiesimme, että hän on syntynyt deleetio Y-kromosomissaan. Se on löydetty lapsena ja on jäänyt epäselväksi onko deleetio juuri niissä tärkeissä kohdissa kromosomia, niiden geenien alueella, jotka säätelevät siittiöiden muodostumista. Siemennesteanalyysin tulos oli tyrmäävämpi kuin kumpikaan ajattelimme. Näytteessä ei ollut siittiön siittiöitä. Tulos oli pyöreä nolla. Ainoa arvo, joka oli viitearvojen sisällä oli tilavuus. Tilavuudella ei paljon mitään tehdä kun siimahännät puuttuvat. Mieheni on kasvanut ajatukseen siitä, ettei välttämättä saa omia biologisia lapsia. Itselleni tilanne oli kuitenkin kovempi paikka kun aavistinkaan. Rakastan miestäni ja hänen piirteitään, miksi minä en voi saada lasta joissa on omieni lisäksi myös noita kovasti rakastamiani piirteitä. Muutama päivä meni hyvin sumussa, en jaksanut innostua mistään ja märehdin ainoastaan elämän epäreiluutta. Noin viikko aikaisemmin olin palannut Afrikasta, jossa olin murehtinut maailman epäreiluutta ja päättänyt, että Suomessa en valita pikkuasioista kun maailmassa on niin moni asia huonosti. Aika äkkiä se unohtui ja itsekkäästi omaa henkilökohtaista elämän epäreiluutta taas piti murehtia. 

Olen oppinut raiskauksen kokemuksista sen, että olen vahva. Ripustaudun toiveisiin ja toivon rippeisiin helposti ja pääsen niillä eteenpäin. Kaksi päivää tiedon jälkeen olin jo liittynyt mieheni kanssa Simpukkaan ja selvittänyt monta asiaa. Tiesin, että tarvitsen vertaistukea tähän. Olin jo selvittänyt mitä tulemme kohtaamaan jos saamme lahjasoluhoitoja. Olin lukenut julkisen puolen hoidoista ja yksityisistä klinikoista. Katselin hintoja ja toisaalta jonotusaikoja ja kauhistelin. Lapsi tulee kalliiksi tai sitä joutuu odottamaan kauan. Mietin adoptiota ja sitä hyväksyttäisiinkö minua ikinä taustani takia adoptiovanhemmaksi. Takana on kuitenkin raiskaus, monen vuoden terapia tapahtumasta syntyneiden mielenterveysongelmien hoitoon. Jos masennuksen sairastaminen estää adoption, olisiko se mitenkään mahdollista siis omalle kohdalleni. Surimme mieheni kanssa. Minä enemmän kuin hän, mieheni on kuitenkin kasvanut kyseiseen ajatukseen ja hänelle tieto oli vain eräänlainen varmistus jo epäiltyyn.

Pelko siitä, ettei meille tule koskaan tavalla tai toisella lasta, on hyvin suuri. Sen lisäksi, että miehelläni ei ole siittiöitä niin minulla on PCO-tyyppiset munasarjat. Joskus kierto on ihan säännöllinen, joskus taas katastrofaalinen. Tähän asti sen kanssa on elänyt, ainoa haitta on isot munasarjat,jotka aiheuttavat pientä kipua alavatsalla. Tästä lähtien PCO on myös eräänlainen vastatuuli elämässä. En tiedä vielä miten se vaikuttaa lapsettomuuden hoitoon, mutta se selvinnee toivottavasti pian.