Viikonloppuna vierailimme vanhemmillani sekä siskoni perheen luona. Emme ole halunneet, vielä tässä vaiheessa, kertoa lapsettomuudesta. Paljon se herättää silti ajatuksia siitä, että pitäisikö kuitenkin. Helpottaisiko se jotain. Kun äitini kysyi mitä suunnitelmia meillä on syksyksi niin jotain takertui kurkkuuni. Olisin voinut sanoa, että isoja asioita, lapsettomuutemme hoitoa. Päädyin sanomaan, että tavallista arkea, harrastuksia ja paljon töitä. Totta sekin, mutta tuntui lattealta ja merkityksettömältä sanoa se. Tänään istuimme mieheni kanssa käsi kädessä ja täydessä hiljaisuudessa julkisessa kulkuvälineessä. Huominen jännittää niin paljon, että ehkä parempi on ainoastaan olla hiljaa eikä päästää suustaan todennäköisesti typeryyksiä. Huomenna selviää paljon, olen ripustautunut toivon rippeisiin ja todella toivon, ettei niitä minulta huomenna viedä.

Käyn tässä syksyllä kuvataideterapiassa. Olen normaalissakin terapiassa seksuaalisen väkivallan kokemuksen vuoksi, mutta kuvataideterapiaryhmän kautta yritän käsitellä lapsettomuutta. Tälle kun ei ole sanoja, jos kuvat auttaisivat. Olen nimittäin aikaisemminkin käyttänyt (en tosin ryhmässä) taideterapeuttisia menetelmiä esimerkiksi vihan ja surun käsittelyssä. Olen käyttänyt sitä myös eräänlaisena voimaantumisen välineenä. Usko siitä olevan hurjasti hyötyä tulevissa koettelemuksissa, joita on väkisinkin elämässä edessä.